Oli viimeinen päiväni  Toscanassa. Olin päättänyt syödä aamupalani ulkona. Luccan  vanhasta kaupungista vuokraamani huoneen hintaan ei kuulunut aamiaista, mutta sitä olisi ollut saatavilla joka kahvilasta parin askeleen päässä tuon vuosituhansia vanhan kaupungin muurien sisällä. Kesässä on kuitenkin parasta, kun saa syödä aamiaisen ulkona, siis taivasalla. Tällä matkalla olin tehnyt niin vain kerran, ja kuka tietää millainen ilma kotimaassa odottaisi.

Muutamana aamuna olin syönyt apteekin yläpuolella sijaitsevassa hotellihuoneessani avonaisen ikkunan ääressä. Kadulta puoliavointen vihreitten puisten ikkunaluukkujen taa kantautuvat äänet ja suuri Sophia Lorenin kuva vastapäisen seinän mainostaulussa olivat silloin ruokaseurani.

Olin nähnyt ihmisiä picnicillä kaupunkia ympäröivän leveän renessanssimuurin harjalla. Se oli puisto, joka kiersi kaupungin kymmenisen metriä korkean harjanteen laella.  Ihmiset olivat istuneet eväslaatikoineen ja -koreineen, vesi- ja viinipulloineen vanhojen puiden alla olevilla penkeillä ja sinne tänne sijoitettujen pöytien ääressä. Minäkin halusin syödä säkistä - mangiare al sacco.

Muutaman metrin päässä huoneestani oli lihakauppa, jonka tiskin takana odottivat monenlaiset herkut. Ostin kaksi mehevää siivua kinkkua, kunnon kimpaleen maukasta buffalojuustoa, luonnon jugurrtia, kaksi tomaattia ja läheisestä leipäkaupasta rapeakuorisen ison sämpylän. Sitten suuntasin muurille.  Kassissani oli retkeilijän veitsi-haarukka systeemi, josta olisivat tarpeen vaatiessa löytyneet avaajat myös viinipulloille tai kruunukorkeille. Nyt en niitä tarvinnut, sillä olin päättänyt nauttia vettä, jonka olin laskenut puolen litran vesipulloon kylpyhuoneeni hanasta. 

Kapea Via Roma muuttui pienen matkan päässä kapeaksi Via Santa Croceksi, sitten kapeaksi Via Elisaksi. Muutaman minuutin päästä olin kaupungin itäisellä portilla -  Porta Elisalla, jonka sivusta nousin ylös muurille.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Oli taas tulossa kuuma päivä, mukava istuskella puiden siimeksessä. Ensimmäiset pöydät ja tuolit olivat varattuja, mutta tiesin, etteivät ne olleet ainoita ja jatkoin matkaani.

T

uo olisi ollut mukava paikka, mutta eläkeläiset istuutuivat siihen juuri. Entä tuo tuolla isojen puiden varjossa, vesipistekin muutaman metrin päässä – aivan ihanteellinen. Sille olivat kuitenkin opiskelijatytöt levittäneet oppikirjansa, tehtäväpaperinsa ja eväänsä. Kadehdittavan hieno paikka opiskelulle, pänttäämiselle ja aamiaiselle. Täällä kaikki opiskelijat, missä tahansa heitä tapasikin - torin reunalla, rappusilla, muureilla - tuntuivat tekevän biologian tehtäviä. Pöytä ei kuitenkaan vapautuisi vielä moneen tuntiin.

Olin jo saapumassa puustoltaan kaikkein harvimpaan osaan puistoista kävelytietä. Siellä nuoret puut, joita oli istutettu tien suuntaisesti asetettujen penkkien väliin, eivät tähän aikaan päivästä antaisi minkäänlaista suojaa.  Päätin siis kääntyä takaisin ja katsoa, josko aiemmin näkemäni kaksi vastakkain katsovaa vanhaa rautaista penkkiä olisivat vapaina.  Tuntui jotenkin yksityisemmälle syödä eväitään hieman kävelijöiltä ja polkupyöräilijöiltä sivussa.

Joskus tummanvihreiksi maalatut, jo osin vääntyilleet puistonpenkit odottivat minua. Pöytä olisi ollut mukavampi, mutta kyllä tämä näinkin kävi. Levitin muovikassit penkille ja kävin eväitteni kimppuun. Kinkkuannokseni oli varmaan isompi kuin kaikki aiemmin kaksiviikkoisella matkallani nauttima liha. Ihanaa. Sämpylän kuori oli paksu ja nihkeän rapsakka ja maukas, sämpylä sisältä pehmeä mutta tiivis ja mehukas. Oikea kotileipomon tuote, eikä mikään teollinen vitivalkoinen viljatuote. Ah!

Aurinko paistoi edelleen ja tunsin oloni erinomaiseksi. Varjossa oli lämmin, mutta ei tukahduttavaa. Syödessä oli mukava seurata samalla ohikulkevia ihmisiä.

Pikkutyttö oli selvästi ensimmäisiä kertoja rullaluistimilla. Epävarmoin liikkein hän hivuttautui eteenpäin käsillä tasapainoa etsien ja peläten koko ajan kaatuvansa tai vauhdin karkaavan käsistä. Välillä hän otti tukea tiestä kaksin käsin, jalat suorassa, pylly pystyssä, letit maata viistäen. Kaveri oli jo pidemmälle kehittynyt. Hän tuli ystävänsä perässä tarjosi välillä auttavaa kättään. Sitten tytöt etenivät kaksistaan.

Muurin puistotie oli myös suosittu juoksurata ja pyöräilyreitti. Perheen nuorimmat istuivat polkupyörän ohjaustangon sisäpuolelle asennetussa istuimessa tuulilasin takana. Vähän isommilla oli omat pyörät. Koirat seurasivat kuka isäntänsä edessä, kuka takana. Joku koirista juoksi vapaana, toinen taas osallistui lasten jalkapalloleikkiin lenkkinsä lomassa. Kaikille riitti tilaa eikä paheksuvia katseita näkynyt.

Kohtaamisia?

Minäkin olin saada seuraa, mutta jostain syystä en osannut ottaa sitä vastaan vaikka olin koko matkani ajan kaivannut paikallista puhekumppania. Kieliharjoitukseni ohi pyöräilleen nuoren miehen kanssa jäi aika lyhyeksi, mutta osasin kuitenkin vastata hänen italiankielellä esitettyihin kysymyksiinsä ja vastata niihin tahtoni mukaan.  Lopputulemaksi jäi, että vastasin kieltävästi hänen pyyntöönsä saada istua viereeni penkille: ei kiitos, koska minä syön nyt aamiaistani.  Ilahduttavaa oli, että nuori mies puhutteli minua kuitenkin ensisijaisesti ihmisenä – ei turistina. Hän nimittäin totesi jossain vaiheessa hämmästyneenä: "ma allora, tu sei una turista -  mutta sittenhän sinä olet turisti".

Edellisenäkin päivänä minua oli luultu "paikalliseksi". Olin kävelemässä asemalta kohti huonettani, kun suihkukaivon luona täytin vesipulloani. Kolme edelläni kulkenutta ulkomaalaista oli juuri juonut vettä patsaan alaosan hanasta. Italialainen keski-ikäinen mies istui kaiteella hiukan sivummalla. Hän kysyi minulta, voiko vettä tosiaan juoda, jolloin vastasin — Si, perche no!  Siis kyllä vain ja miksikä ei. Siihen hän kysyi olenko tältä seudulta, johon minä taas että en, olen suomalainen. Ihanan hämmästynyt ilme, aivan kuin hän olisi olettanut että jos en ole täältä, niin olen vaikka muutaman sadan kilometrin päässä jostain muualta Italiasta. Vanha musta pellavamekkoni näyttää ihan sellaiselle, jota italialaiset saattavat pitää – vaikka sitten kirkkoon mennessä. Ehkä minä näytin sitten keski-ikäiselle italialaiselle naiselle, ainakin näin halusin ymmärtää. Jatkoin matkaani onnellisena ja varmaan puoli senttiä pidempänä. Ihanaa, kun olin saanut vaihtaa edes pari sanaa jonkun kanssa – eikä minua ensimmäisenä ajateltu ulkomaalaisena! Miksihän sekin on aina ollut minulle suuri kauhistus. Sekö on ollut ainoa syyni kieliopiskeluun?

Maitokahvi hyvää – teollisuuskroisantit kauheita

Matkan aikana oli aivan mahdotonta syödä Montignagin oppien mukaan. Onneksi tiesin ennakkoon mitä tuleman piti. Jo aamusta joutui täyttämään vatsansa nopeilla hiilareilla. Ja päivän aikana niitä tuli aina vain lisää: pasta penne, tagliatelle, lasagne, pane, panini, gnoggi, pizza.. Ilmankos näytin taas turvonneen vatsani ansiosta aivan raskaana olevalta. Ainoa jonkinlainen pelastus oli syödä edellisenä iltana ostettu omena juuri ennen aamupalaa tai muuta ateriaa, se tasapainottaisi edes jotain. Sen jälkeen aamiaisella saattoikin nauttia kivikovaksi, lähes läpivihreäksi keitetyn, todella kuivan, jollei jopa pulverisen kanamunan paikallisen salamin ja yhden juustosiivun kanssa. Kerran jos toisenkin olisin mielelläni tarjonnut konsulttiapua kanamunan keittoajan suhteen. Henkilökohtaisesti pidän eniten 3,5 minuutista, mutta tässä tapauksessa viisikin minuuttia olisi ollut aivan kohtuullinen.  Ajattelin sitten kuitenkin, että ehkä hotellijohto oli teroittanut, ettei mitään salmonellaa sitten lähetetä liikenteeseen.

Viimeistään suolaisen osuuden jälkeen aamiainen meni ruokaopillisesti ihan pipariksi. Purkki, siis nälkäisenä kaksi, yogurt naturale ei tainnut olla ilman sokeria eikä aivan naturale, olihan se vaniljalla maustettu – mutta taivaallisen hyvää.. Ja myslistä piti kaivaa pois kaikki rusinat, jotka suorastaan räjäyttävät sokeriarvot pilviin.  No, mitä siitä!  Päätteeksihän kuitenkin nautin maitokahvin seuraksi sämpylän marmeladilla höystettynä, tai hotelleille valmistettuja pieniä paahtoleipäkorppuja teollisuuspakattuna. Tällä sitä jaksaa pitkälle päivää, toivottavasti.  Onnellinen se, jonka hotelliaamiainen on buffet.

Kroisantiakin kokeilin. Yllätyin, kun ne olivatkin makeita. No, yhden kietaisin kassiini junaevääksi. Ja täytyy sanoa, että pähkinä-suklaalevitteellä täytettynä se maistui oikein hyvälle veden kanssa junan kolkuttaessa halki Toscanan kohti Milanoa.

 

Tämä sympaattinen kolkutin

toivotti minut tervetulleeksi 'kotiin'

muutaman kauniin päivän Luccassa.