Luulitko tosiaan, ettei sinua enää ole. Ettei ole niitä kahta ikkunaa, joissa Mummon verhot laskeutuivat kahden puolen komeita joulukaktuksia, tiheinä kukkivia sant Paulioita, ei sitä pystylaudoitettua ulkoseinää, ruskeaa, valkoisia ikkunapuitteita. Minä olen astunut sille kiviselle rapulle, noussut ylös, kopisuttanut jalkojani harmailla porraspuilla, pitänyt kättäni puisella kaiteella, ja painanut alas ovenrivan, kunnes kieli naksahtaen aukeaa.


Pyyhin jalkani kynnysmattoon, siihen tilkuista ommeltuun. Pienen pienet kankaanpalat oli ommeltu toisesta päästään säkkikankaalle, tiheisiin riveihin, jonne hiekanmurut katosivat. Mustaa huopaa, tummaa sarkaa, siellä täällä jokunen vaalea, sininen, voimakas tiilenpunainen, kuin juhlapäiviä arjen tummuudessa. Olinko koskaan nähnyt Mummolla mitään sen väristä? En usko. Arastelen, ennen kuin avaan seuraavan oven, kurkistan eteiseen, josta vasemmalle mennään kamariin, oikealle keittiöön. Keittiön tuolin selkänojan lovesta roikkuu Mummun essu, ruudullinen, valkoista ja ruskeaa, jokunen ohut punainen raita. Katossa riippuu mustan sähköjohdon varassa lasinen kupu, kuin kellokukka, sen valo on niukka. Pöydällä liina kulmittain, silitetty ja siisti, puuvillalangalla kirjailtu. Sillä ovat kahvikupit alassuin, kukalliset, kahvipannu ja pannunmyssy, villalangasta virkattu, viiruinen kuin kissa, pullakorissa paksut siivut.


Kamarin kynnys on korkea, puhdas vaikka kulunut. Paksulla maalilla moneen kertaan maalattu, ei hiekan muruja uurteissa, sillä Mummu oli tarkka, siisti. Kamarin vasemmalla seinustalla korkea vuode, niin korkea ettei sinne lapsi päässyt yksin, niin korkea että sen päällä pelotti istua, korkea mutta upottava, unettava vanhempien puheensorinassa. Sänkypeite sillaa, villaa, mistä sen lapsi tietää, mutta tummaa ja viiruista, karhean pehmeää ja lämmittävää talvipakkasesta tultaessa, linja-autopysäkiltä kävelyn jälkeen jalkoja lepuuttaen ja sormia sen sohvatyynyn sokkeloissa pyöritellen. Kalastajalankaiset pylväät muodostivat kimppuja, niiden lomasta näkyi aluskangas, taas tiilenpunaista. Suuri, muhkea, pyöreä tyyny, keskellä sänkyä.

Luulitko tosiaan, että se kaikki on mennyt, sinut pyyhitty pois maan päältä. Ei, seinäkello tikittää yhä, lyö täydet tunnit ja puoliset. Rauhallisesti. Säntillisesti. Ja raksahtaa taas aikaa mittaamaan. Radio, sen syvä ääni, uutiset ja kuunnelmat, salamat ja ukkosenjyrinät kaikki samasta laatikosta vain pyöreää levyä kääntäen, piip ja viiuu…rätinää ja vihdoin joku selvä sana.

Keinutuolin naksahdus joka keinunnalla, naks ja nuks, nousee ja laskee jokin sen liitoksissa ja Pappa keinuu hiljalleen toinen jalka lattialla, aamutossu räsymattoon nojaten, joustaen. ”Piu pau, kehto heilahtaa, ja Papu pieni siinä nukahtaa”, hän laulaa hiljaa ja kietoo minut hellyyteen omalla tavallaan yhä vielä vuosikymmenten takaa. Ja kaikki tuo on edelleen ja sinä.

Sinun ovestasi kulkevat lapset kurahousuissaan ja punaisissa pikkusaappaissaan, pakkasessa toppahaalareissaan, kesällä farkuissaan ja trikoomekoissaan. Joka aamu pieni käsi irtoaa äidin kädestä, vilkuttaa isän jälkeen ja jää vastentahtoisesti tätien kanssa. Mutta jos kohta katsot samaa lasta, ei hän enää muista, ettei halunnut aamulla nousta, kotoa lähteä, ei aamupuuroa, ei muroja, vain nukkumaan. Siellä hän menee sinun sylissäsi, vilistää toisten kanssa, naama naurussa, kuuntelee tädin tarinaa korva tarkkana, karkaa pöydän alle, kiipeää kaapin päälle ja katoaa majaan. Sinun rajojasi hän ei tunne, mutta ehkä juuri siinä keinutuolin kohdalla, sen upottavan sängyn lähellä on jotenkin parempi olla. Sinun värähtelysi on siinä yhä, minunkin, joka nukahdin posket punaisena, kuuntelin radiota hiljaa, ja katselin kuinka Pappa merkkasi kalenteriin tarpeellisen, tutki kuun kiertoa, mietti kesän kalamatkaa, verkon paikkuuta, palkan riittävyyttä. Ja antoi joka tilipäivä meille markan, sileän ja puhtaan. Setelin.