Vanhuus on luopumista. Niin. Kauneudesta oli pitänyt luopua, terveys oli tärveltynyt ja kaikkein tärkeimmästä oli joutunut luopumaan aivan ensimmäisenä. On tuskallista haudata lapsensa. Ei, omasta mielestään hän oli antanut jo kylliksi, nyt ei ollut luopumisen aika. Nyt piti elää jokainen päivä jonka sai. Ja täysillä.

Hän oli asunut etelän lähiössä, haaveillut maaseudun rauhasta,  punaisesta mummonmökistä ja omasta ateljeesta. Kaksion työhuoneeseen ei tahtonut mahtua tärpätin katku, ei sirkkelin meteli, eivät isot kankaat eikä luovuus, joka etsi koko ajan tietä ulos.

Haave oli nyt tässä, tämä alunperin tukkikämpäksi rakennettu hirsitalo. Se oli yli 100-vuotias eikä  sen kunto tullut hänelle yllätyksenä, seinät olivat ainakin terveet.  Keväthankien sulaessa  hän huomasi kuitenkin asuvansa pihapiirin kylmyyttä hohkaavassa kivinavetassa, sillä talon katossa oli ammottava reikä. Navetassa lämpöpuhallin pöllytti ilmaa vuorokauden ympäri. Oli kalkitut pölyiset kylmää hohkaavat seinät, höyläämätön lankkulattia, kantovesi, kaasuliesi  ja jääkaappi. Puuseen portaat navetan takana olivat jyrkät, reuna kylmä. Herätys oli aamulla kello kuusi, että ehti syödä aamiaista ennen timpurin saapumista.

Talo oli pitänyt tyhjentää, purkaa ruodoksi, rakentaa sille sähköjohtojen toimiva verkosto, katto paikata, asentaa sisävessa, suihku, vetää keittiöön vesi ja johdattaa se sieltä ulos, kaivaa imeytyskenttä, laskea uppopumppu kaivoon, purkaa ja latoa lattiat uudelleen, rakentaa kylmästä vintistä makuutilat ja työhuone. Onneksi löytyi kirvesmies. Hanslankarina, maalarina, suunnittelijana, hankintapäällikkönä, roudarina ja kaikkena muuna oli hän. Sähkömies ja putkimies antoivat tavallisesti odottaa itseään viimeiseen saakka, kaivinkone jätti joskus kokonaan tulematta - ja silloin oli vain nainen, lapio ja kottikärryt tekemässä tilaa salaojaputkille, täyttämässä kaivannot.

Ensimmäisen talven alkuun tärkeimmät oli kuitenkin jo tehty. Lapsenlapsi kysyi mummoltaan mitä tämä tekee, kun talo on valmis. Siihen oli vielä liian pitkä matka vastattavaksi. Hän oli keikkunut räystään alla, tehnyt ja maalannut aluslaudoitusta, hän oli kiipeillyt katolla, kontannut lattialla, kitannut ja tasoittanut vetänyt tapettia ja laatoittanut, tasapainotellut tikkailla, unohtanut syödä ja pannut välillä tupakaksi. Hän oli muuttanut maalle hieman ylipainoisena. Langan laihana hän lopulta muutti taloon ja pyysi sen hengiltä anteeksi häiriötä, toivoi että voisivat jakaa sen jatkossa porukalla. Ja näin kävi. Kattohirret pitivät oietessaan ääntä, ja pudottivat nauloja lautojen raoista ja pelottelivat koiraa, varistivat vanhoja puruja sen niskaan - varina ja äänet kuitenkin rauhoittuivat  talven aikana. Olivatko hirret oienneet ja liika tavara jo tippunut - vai olivatko maahiset hyväksyneet uudet asukkaat - naisen ja koiran? Yhtenä iltana televisiota katsoessaan naisesta kuitenkin tuntui, kuin joku olisi nostaut hänen nojatuolian, kuin se olisi sekunnin ajan ollut irti lattiasta ja laskettu taas pehmeästi alas. Ehkä häntä punnitaan vielä.

 

Sumu nousee ympäröiviltä hakkuuaukeilta pihamaan takana, kehystää sen valollaan. Ruskaiset pihlajat peittyvät valkoiseen harsoon, kuusien latvoja tuskin näkyy. Nurmikko on täynnä valkoisia linnunsulkia. Joka puolella on vain vihreää ja valkoista.

Nainen seisoo ikkunan ääressä. Pitkät ohuet hiukset letin jäljiltä pienellä kiharalla, olemus yöpaidan alla lähes liian laiha, sormet muhkuraiset, mutta käsivarsien lihakset erottuvat jäntevinä. Hän katsoo näkymää lumoutuneena jälleen kerran syysaamun hauraasta kauneudesta. Kuka tämän vaihtaisi lähiön talojen korkeuksiin nouseviin seiniin, levottomiin ikkunoihin ja parkkipaikkoihin, kehätien autojen huminaan. Nurmikko täytyy muistaa vielä leikata ennen talven tuloa.

Kestää hiukan, ennen kuin hän  tajuaa että yläkerran ikkunaan avautuvassa maisemassa on jotain, joka ei siihen kuulu. Linnun sulat ympäriinsä hänen keväällä kylvämällään nurmikolla, jonka hentoa ruohoa ja apilaa voi vain hellästi työntää vanhalla käsikäyttöisellä ruohonleikkurilla. - Samassa näyn rikkoo kaksi hahmoa, oranssia ja valkoista kiitää metsään, perässä raivoisasti haukkuva iso koira. Ketun häntä on kuin valkoiseen maaliin kasteltu sivellin, sulat nurmella kuin sen piirtämä viiva. Tuulen vire rikkoo sumuharsoa ja paljastaa kuinka otus katoaa aukion painanteen taa, sinne missä vielä kasvaa sekametsää pienenä kaitaleena kohti alamaita.

Nainen havahtuu ikkunasta, laskeutuu jyrkät portaat tupaan, lähes liukastuu. Hän osaa kuitenkin pitää varansa ja saa kaiteesta kiinni - kuten toistaiseksi aina.  

Kanojen piti olla häkissään navetan päädyssä. Hän oli korjannut häkin vanhan kanalan oven pielessä, tallin ylisille vievän kulkusillan alapuolella. Hän oli tilkinnyt nurkat ja kiertänyt toisenkin kerroksen rautaista silmukkaverkkoa vanhan aidan vahvikkeeksi. Ovessa oli uusi munalukko, jonka hän oli sulkenut illalla. Jokin oli pettänyt. Oven kehyslauta oli murtunut, alanurkka vääntynyt auki.

Jos koira olisi nukkunut sisällä tuvassa, vanhassa rengin sängyssä, missä sen oli lupa olla, hän olisi kuullut sen haukunnan. Se huomasi kaiken ja hälytti jokaisesta epätavallisesta liikkeestä. Ja tavallisestakin. Koska naapurin isäntä oli viime viikot lähtenyt töihin joka aamu viideltä, ja koska maantie yhä edelleen kulki talon ja navetan välistä, nainen oli sulkenut koiran navettaan, jotta saisi itse nukkua aamulla pidempään. Paksujen seinien läpi haukunta ei ollut kiirinyt yläkerran makuuhuoneeseen.  Onneksi yksi navetan ovista oli antanut periksi kärkkään vahdin hyökkäyksille, lukon salpa oli luistanut auki. 

Hänen kolme valkoista kanaansa, komea valkoinen kukko, kaikki riepoteltuina mikä minnekin, Agnes siipirikkona omalla orrellaan, paniikissa tasapainoa räpytellen. Hidalgo niskat nurin, Kokotti hengetönnä keskellä nurmea, Munakunta pensaan juurella revittynä. Ja valkoiset jäykät sulat sikin sokin pitkin pihaa. Löytyisikö ensimmäistäkään ehjää munaa, tavallisesti niitä oli joka aamu kolme tai neljä. Agneksen munintaan ei voinut luottaa, mutta Munakunnan kylkien alta löytyi aina kaksi, pöyhkeältä Kokotiltakin omansa.

Hän tutki Agneksen, niin kuin vain osasi. Päätti katsoa miten siiven laita olisi iltapäivällä, soittaisi sitten eläinlääkärille. Sillä olisi yksinäistä nyt, se kaipaisi kavereitaan ja olisi entistäkin pelokkaampi. Pitäisikö Agnes sittenkin siirtää jo sisälle, rakentaa sille oma pesä navettaan. Ateljeeta siitä ei vielä ollut tullut. Katto alkoi vuotaa keväällä ja se pitäisi korjata sekä eristää kunnolla. Viime talven sähkölasku oli ollut taivaallinen - eikä sellaiseen olisi enää varaa. Toistaiseksi täytyy maalata tuvassa.

ltapäivällä auringon kuivatettua kasteen, nainen leikkaa nurmikon. Kuin ilkkuen leikkurin teriä vasten takkuavat valkoiset sulat. Jumala ilmoittaa, että jatka vain elämistä täällä takkusten takana - kun kerran haluat. Tanssia tämä ei kuitenkaan ole - vastakaan. Itsepähän päätät.