Jaloilleen

Menetys
sitoo, kahlitsee
estää toimimasta
kutoo salaa hiljaisuuden solan

Ajan kanssa
repii rihmat, löytää ulos
  näkee taivaanrannan     
ja missä seisoo
                           omin jaloin

ei vain menetystä, jota sydän kantaa.

Hän istuu keittiön pöydän ääreen. Katsoo ulos ikkunasta. Vastapäisillä vuorilla riippuvat pilvet. Silti aurinko paistaa sisään ikkunasta. Sunnuntai. Vaikka nykyisin päivillä ei ole eroa toisistaan, kaikki ne ovat samanlaisia. Jokainen vaatii jotain täytettä. Mistä sitä ottaa, kuin lappaisi tyhjää. Ei mitään todellista.

Olohuoneen pöydällä kudin. Pieni, vauvan tossuja hän oli kutonut viimeiset kuukaudet. Aamupala, pesut, ruuanlaiton odotus, hätäinen syönti, kudin käteen, päiväunille ei aina voinut käydä sillä, mitä silloin tekisi yöllä. Kääntäisi kylkeä suunnasta toiseen, kulkisi vessassa ja katselisi tähtiä taivaalla ensin toisella puolen taloa, sitten toisella. Siellä ne ovat pilvien lomassa tänäkin yönä.

Illansuussa hän roikkuu Facebookissa: kissavideoita, kadonneita koiria, kaiken maailman vääryyksiä ja maailmaa syleileviä aforismeja. Aivan liian monta asiaa, joilla hankkia haikea olo. Mitä hän tänään postaisi, iloisia mietteitä, yksinäisyyden ylistystä, päivät niin täysiä ettei ehdi täällä kirjoitella.

Ilta saapuu joskus, usein, liian myöhään. Uupuneena mitään tekemästä hän käy pesulla, asettuu sänkyyn lukemaan. Täytyy odottaa, että kello tulee yksitoista. Vasta sitten hän sammuttaa valon ja aloittaa yön työstämisen.

Huomenna, huomenna aloitan jotain todellista. Aamulla lenkille, suihkuun, kauppaan, teen ruokaa hartaudella, kirjoitan kirjeen jollekin, siivoan talven vaatteet, puistelen ja laitan osan pois. Täytän päiväni äärimmilleen, illalla tasaan kukkuramitan ja siirrän loput huomiselle. Hän muistelee kaiholla liukuvaa työaikaa ja täyttyviä ylityösaldoja.