Onko hiirillä kelloja? On tietenkin. Minulla on monta henkilökohtaista kelloa, jotka käyvät juuri minun aikaani. Äidilläkin on kelloja. Hän sanoo joskus, että minun olisi mentävä nukkumaan hänen kellonsa mukaan – vaikka minun kelloni ei ole vielä lainkaan kertonut, edes torkkukytkimellään, että kohta on nukkuma-aika. Torkkukytkin, etkö muka tiedä mikä se on? No, silmäluomet lurppaavat, ikään kuin valuvat alas ja lups painautuvat välillä ihan kiinni ja vetävät kuononkin rintaa vasten. Silloin alkaa jo nukkuma-aika olla aika lähellä.

Ihmisilläkin on kelloja, olen kuullut. Olen nähnytkin sellaisen kerran, kun jouduin ajelulle heidän autonsa kyydissä. Ihminen vilkaisi sitä ja tokaisi: ”Voi jestas miten paljon, nyt on jo kiire!”

Siinä edessä oli sellainen valo, jossa joku osa vaihtui toiseksi pienin väliajoin. Mittasi kuulemma aikaa, sanoi isoveli, Samppi-hiiri, joka seurasi tilannetta kanssani auton takaikkunalle heitetyn lippalakin takana. Vaan mitä aikaa se mittasi? Ei nukkumamenoaikaa, ei ruoka-aikaa – sillä minun vatsani oli silloin ihan hiljaa. Ja vatsa, jos mikä, tietää, milloin on aika syödä.  Minä en ollenkaan ymmärrä mihin sellaista kelloa tarvitaan, joka mittaa mitä vain – josta ei ole hajuakaan. Ei ihme, jos ihmiset välillä ovat hermostuneita. Katsella nyt kelloa, joka ei yhtään kerro mitä pitää tehdä, mutta sen tiedät, että käy se, menee kiivasta vauhtia eteenpäin ja kohta olet jo myöhässä jostain.

Hiirelle on kaikkein tärkeintä tietää mikä on ruoka-aika, mikä nukkumaanmenoaika. Tai oikeastaan, senkin kertovat luomet kiinni painuessaan. Meillä hiirillä on siis kellot koko aja matkassa sisällä jossain nahan alla pään ja varpaiden välissä. Ja herätyskellokin on meissä sisällä, integroitu, ykskaks vain huomaat, ettei uni jaatkukaan ja on lähdettävä katsomaan mitä uusi päivä tuo tullessaan.

Nyt se muuten näyttää tuoneen lokit tuonne jäälle. Heippa taas, tämä hiiri lähtee kysymään niiltä, joko joutsenia on näkynyt. Lahdenppohjassa on kuulemma jo sulaa. Kerron sulle taas joskus lisää hiirten elämästä. Nähdään!

Hei, minä olen Vertti, hiiri, Hikirannan hiiriklaanin pienimmäinen. Niin, tai en minä taida olla enää pienin, mutta Vertti kuitenkin ja hiiri. Minun jälkeeni on tullut muitakin pieniä ja pienempiäkin. Mutta pian ne kaikki ovat saman kokoisia ja näköisiä kuin minäkin. Pienimmäinen Viljo, minua paljon nuorempi on jo isompi kuin minä, ja pienimmäiset Arttu ja Dora ylttävät aivan yhtä korkealle varvikossa kuin minäkin.

 

Koska me hiiret olemme niin toistemme kaltaisia, on kiva, jos saa tulla kutsutuksi nimellä, joka erottaa toisista.

Minä pidän siitä, että minua kutsutaan koko nimellä: Vertti  Hikirannan hiiriklaanin pienimmäinen. Mutta useimmiten olen vain Vertti, tai Vikkelä tai joskus kun vien äidille jonkin aarteen, olen kuulemma Kultainen. On hyvä, että meistä joku on Pienin, joku Suurin, joku Vilkkain, joku Hitain. Näin me voimme erottua toisistamme vaikka näytämmekin kaikki samoilta. Me kaikki olemme kuin sateen kastelemat soukat kävyt, kun olemme joutuneet paastoamaan, ja kaikki ovat pulleita kuin suomunsa levittäneet kuivuneet männynkävyt silloin, kun masu on täynnä.

Kun makaan tässä mustikanvarvun alla auringon osuessa vatsakummulleni - se on muuten täynnä - en tiedä näetkö minut, kun olen niin pieni. Ehkä onkin parasta, että kerron sinulle jotain, että tietäisit edes joitain tosiasioita hiiristä. Minulla ei esimerkiksi ole pipoa, ei paitaa tai housuja, ei hiirillä ole. Jos olet sellaista jostain kuullut, ei sen kertoja tiedä mistä puhuu. Hiirillä on kuono, pyöreät korvat, silmät, häntä jossa ei ole suomuja vaan hienoa ohutta karvaa, massu ja tassut – luulen että neljä, mutta laskeminen ei ole paras taitoni.

Vaatteista ei meidän oloissa olisi kuin haittaa. Pipo tarttuisi koko ajan juuriin tai oksiin, tossut olisivat aina hukassa, sukissa reikiä, kengännauhat poikki. Ja kuka niitä villapaitoja virkkaisi, ei äidin tassuilla puikkoja pidellä. Eikä meillä ole pesukonetta, ei pyykkinaruja. Kesällä kun on hieno ilma, kaikki kuivaa kuin itsestään, mutta kulje syyskylmillä märkä takki päälläsi – ihan varmasti tulet kipeäksi. Turkin, sen sijaan, voi huishais ravistaa kuivaksi. Turkki on lämmin ja viileä yhtä aikaa, tuulella sei painuu tiiviisti ihoa vasten ja suojaa, sade ei sitä heti kastele eikä lumi siihen heti tartu. Lyhyestä karvasta hiekka ja lehdet irtoavat vaivatta. Mitä vielä? Se ei rypisty eikä kutistu. Sanalla sanoen se on hieno ja helppohoitoinen.

Minä asun tässä mäessä, tuon talon Hikirannan yläpuolella, jollen sitten satu asumaan tuolla rinteessä alapuolella. Talossa minä en kuitenkaan asu. Isä sanoo, että siellä on vaarallista. Se olisi kyllä tosi kuiva ja lämmin paikka asua. Ja katolla tai siis oikeammin katon alla on jotain pehmeää, johon voi kaivaa käytäviä hullun lailla. Mutta siellä on myös VAARA ja joskus joku tulee törmänneeksi siihen. Silloin näemme hänet viimeistä kertaa.

Hiiren elämä ei aina ole pitkä ja siksi meitäkin on niin paljon, että ehtisimme yhdessä tehdä kaiken sen mitä Luoja on säätänyt hiirelle tehtäväksi. Yksi ei ehdin paljon ja meidän tehtävä on pitää edes jotain lukua näistä ihmisistä, sillä kotitontutkaan eivät ehdi kaikkeen. Mitä kaikkea siihen hommaan kuuluu, ei ole vielä täysin minulle selvinnyt, mutta yritän parhaani mukaan seurata mitä ne puuhaavat.

Täällä on vaikka mitä, muutakin kuin talo ja sen katolle selluvillaan kaivetut käytävät. Mutta niistä kerron joskus toiste.

Nyt kelloni on niin paljon, että minun täytyy mennä nukkumaan. Nähdään taas!

 

Jaloilleen

Menetys
sitoo, kahlitsee
estää toimimasta
kutoo salaa hiljaisuuden solan

Ajan kanssa
repii rihmat, löytää ulos
  näkee taivaanrannan     
ja missä seisoo
                           omin jaloin

ei vain menetystä, jota sydän kantaa.

 

Hän istuu keittiön pöydän ääreen. Katsoo ulos ikkunasta. Vastapäisillä vuorilla riippuvat pilvet. Silti aurinko paistaa sisään ikkunasta. Sunnuntai. Vaikka nykyisin päivillä ei ole eroa toisistaan, kaikki ne ovat samanlaisia. Jokainen vaatii jotain täytettä. Mistä sitä ottaa, kuin lappaisi tyhjää. Ei mitään todellista.

Olohuoneen pöydällä kudin. Pieni, vauvan tossuja hän oli kutonut viimeiset kuukaudet. Aamupala, pesut, ruuanlaiton odotus, hätäinen syönti, kudin käteen, päiväunille ei aina voinut käydä sillä, mitä silloin tekisi yöllä. Kääntäisi kylkeä suunnasta toiseen, kulkisi vessassa ja katselisi tähtiä taivaalla ensin toisella puolen taloa, sitten toisella. Siellä ne ovat pilvien lomassa tänäkin yönä.

Illansuussa hän roikkuu Facebookissa: kissavideoita, kadonneita koiria, kaiken maailman vääryyksiä ja maailmaa syleileviä aforismeja. Aivan liian monta asiaa, joilla hankkia haikea olo. Mitä hän tänään postaisi, iloisia mietteitä, yksinäisyyden ylistystä, päivät niin täysiä ettei ehdi täällä kirjoitella.

Ilta saapuu joskus, usein, liian myöhään. Uupuneena mitään tekemästä hän käy pesulla, asettuu sänkyyn lukemaan. Täytyy odottaa, että kello tulee yksitoista. Vasta sitten hän sammuttaa valon ja aloittaa yön työstämisen.

Huomenna, huomenna aloitan jotain todellista. Aamulla lenkille, suihkuun, kauppaan, teen ruokaa hartaudella, kirjoitan kirjeen jollekin, siivoan talven vaatteet, puistelen ja laitan osan pois. Täytän päiväni äärimmilleen, illalla tasaan kukkuramitan ja siirrän loput huomiselle. Hän muistelee kaiholla liukuvaa työaikaa ja täyttyviä ylityösaldoja.

Tässä kävi hyvin, siltä ainakin nyt näyttää. Sinä saat asua juuri siinä maisemassa, jossa halusit, kuudennessa kerroksessa ensimmäisellä kadulla meren rannassa, ikkunat kahteen suuntaan – merelle ja kaupunkiin. Tänään meri oli sinisenä ja vihreänä kimaltava, keittiön ikkunasta kaupungin takaiset vuoret näkyivät kirkkaasti, niiden edessä satama kahviloineen, rantapuisto ja katedraali, vanha kaupunki ja sen ympärillä uusi rumempi.  Ja minä sain kuin ihmeen kaupalla parvekkeen, jolle ei paista aurinko koko päivää, sillä minä en kestäisi sitä niin kuin sinä.

Sinä istuudut aina ensimmäiseen aurinkoläikkään, Namibiassakin, jossa oli niin kuuma. Sinun täytyy saada juoda aamukahvisi auringossa jos suinkin mahdollista, samoin päiväkahvisi, iltapäiväoluesi, lukea kirjasi, katsoa maisemaasi – auringon läikässä aina. Suurin murheesi on ollut se, että aurinko paistaa vastarannalle. Minä taas nautin siitä. Jos se laskisi vastarannan taa, niin jossain vaiheessa sen pistävän kirkkaat säteet porautuisivat suoraan silmieni kautta syvälle kallooni, herättäisivät migreenin ja tekisivät minut sokeaksi.

Kotona Päijänteen Rannalla olemme saunan jälkeen saaneet katsoa laiturilla istuen, kuinka illan tullen vastarannan mäet värjäytyvät juuri ennen auringon painumista mailleen syvään punaan, joskus niin palavaan kuin Brandbergin rinteet. Muistathan, kun matkasimme Namibiassa lainajeepillä 3000 kilometriä kahdessa viikossa. Sinä ajoit, minä katsoin maisemaa ja valokuvasin.  Kamerani tallensi satoja epätarkkoja kuvia, joukossa joku kelvollinenkin. Juuri nyt Afrikka ei kutsu meitä, lapsi ei enää asu siellä. Ei asu täälläkään, uudella Välimeren Rannalla, mutta ehkä emme kuitenkaan ole hylänneet häntä emmekä hänen veljeäänkään. Siellä he asuvat Helsingissä samassa korttelissa, kuinka hyvältä se tuntuukaan niin monen vuoden jälkeen. Näemmehän kaikki taas pian, monta kertaa kevään ja kesän aikana, syksyllä, ehkä taas joulunakin. Onneksi sinäkin suostut Suomeen vielä kesäisin.

Me olemme kahden ilmansuunnan revittävinä, ehkä sinä et niinkään, voisit varmaan helpommin jättää pohjoisen ja asettua kokonaan etelään. Minun sieluani pohjoinen kuitenkin vetää vahvasti puoleensa, siellä on koti, Ranta josta en haluaisi luopua, lapset perheineen, sukulaiset, ystävät, luonto, metsät, rantasauna, ... Mutta toisaalla vedät sinä ja etelä.

Miksi Espanja, miksi ei Italia? Onneksi ei Malesia, jota kokeilimme jo, onneksi ei Afrikka sittenkään. Espanja, että koira pääsisi mukaan, sillä liian monta kertaa olimme jo jättäneet sen toisten hoiviin kuukausiksi. Se on meistä riippuvaisempi kuin lapsemme, joiden kiintopisteet ovat toisaalla, puolisossa, perheessä ja työssä. Espanjan kieli on kaunis, mutta en osaa sitä yhtään. Tiedän kuinka tilata maitokahvia, olutta, vettä tai viiniä. Osaan vastata, kiitos ei muuta "no mas, gracias",  pyytää neljäsataagrammaa katkarapuja, toivottaa hyvää huomenta ja sanoa "no hablo español" – ja joskus kaiken tuon vahingossa italiaksi. Sillä ei solmita sosiaalisia suhteita, ei keskustella älykkäästi, seurata uutisia. Italiaa osaisin edes vähän paremmin, tankkasinhan sitä vuosikaudet yliopistossa.  Mutta tänne me tulimme, juuri sen koiran takia - niin ja sinun jalkojesi sekä sinun auringon nälkäsi tähden. En minä sinun tarpeitasi vastusta.Kevättä odotellen katselen ikkunasta, kuinka aurinko paistaa illan saapuessa Malagan lahden itärannalle. Osaan minä siitäkin nauttia.

Vanhuus on luopumista. Niin. Kauneudesta oli pitänyt luopua, terveys oli tärveltynyt ja kaikkein tärkeimmästä oli joutunut luopumaan aivan ensimmäisenä. On tuskallista haudata lapsensa. Ei, omasta mielestään hän oli antanut jo kylliksi, nyt ei ollut luopumisen aika. Nyt piti elää jokainen päivä jonka sai. Ja täysillä.

Hän oli asunut etelän lähiössä, haaveillut maaseudun rauhasta,  punaisesta mummonmökistä ja omasta ateljeesta. Kaksion työhuoneeseen ei tahtonut mahtua tärpätin katku, ei sirkkelin meteli, eivät isot kankaat eikä luovuus, joka etsi koko ajan tietä ulos.

Haave oli nyt tässä, tämä alunperin tukkikämpäksi rakennettu hirsitalo. Se oli yli 100-vuotias eikä  sen kunto tullut hänelle yllätyksenä, seinät olivat ainakin terveet.  Keväthankien sulaessa  hän huomasi kuitenkin asuvansa pihapiirin kylmyyttä hohkaavassa kivinavetassa, sillä talon katossa oli ammottava reikä. Navetassa lämpöpuhallin pöllytti ilmaa vuorokauden ympäri. Oli kalkitut pölyiset kylmää hohkaavat seinät, höyläämätön lankkulattia, kantovesi, kaasuliesi  ja jääkaappi. Puuseen portaat navetan takana olivat jyrkät, reuna kylmä. Herätys oli aamulla kello kuusi, että ehti syödä aamiaista ennen timpurin saapumista.

Talo oli pitänyt tyhjentää, purkaa ruodoksi, rakentaa sille sähköjohtojen toimiva verkosto, katto paikata, asentaa sisävessa, suihku, vetää keittiöön vesi ja johdattaa se sieltä ulos, kaivaa imeytyskenttä, laskea uppopumppu kaivoon, purkaa ja latoa lattiat uudelleen, rakentaa kylmästä vintistä makuutilat ja työhuone. Onneksi löytyi kirvesmies. Hanslankarina, maalarina, suunnittelijana, hankintapäällikkönä, roudarina ja kaikkena muuna oli hän. Sähkömies ja putkimies antoivat tavallisesti odottaa itseään viimeiseen saakka, kaivinkone jätti joskus kokonaan tulematta - ja silloin oli vain nainen, lapio ja kottikärryt tekemässä tilaa salaojaputkille, täyttämässä kaivannot.

Ensimmäisen talven alkuun tärkeimmät oli kuitenkin jo tehty. Lapsenlapsi kysyi mummoltaan mitä tämä tekee, kun talo on valmis. Siihen oli vielä liian pitkä matka vastattavaksi. Hän oli keikkunut räystään alla, tehnyt ja maalannut aluslaudoitusta, hän oli kiipeillyt katolla, kontannut lattialla, kitannut ja tasoittanut vetänyt tapettia ja laatoittanut, tasapainotellut tikkailla, unohtanut syödä ja pannut välillä tupakaksi. Hän oli muuttanut maalle hieman ylipainoisena. Langan laihana hän lopulta muutti taloon ja pyysi sen hengiltä anteeksi häiriötä, toivoi että voisivat jakaa sen jatkossa porukalla. Ja näin kävi. Kattohirret pitivät oietessaan ääntä, ja pudottivat nauloja lautojen raoista ja pelottelivat koiraa, varistivat vanhoja puruja sen niskaan - varina ja äänet kuitenkin rauhoittuivat  talven aikana. Olivatko hirret oienneet ja liika tavara jo tippunut - vai olivatko maahiset hyväksyneet uudet asukkaat - naisen ja koiran? Yhtenä iltana televisiota katsoessaan naisesta kuitenkin tuntui, kuin joku olisi nostaut hänen nojatuolian, kuin se olisi sekunnin ajan ollut irti lattiasta ja laskettu taas pehmeästi alas. Ehkä häntä punnitaan vielä.

 

Sumu nousee ympäröiviltä hakkuuaukeilta pihamaan takana, kehystää sen valollaan. Ruskaiset pihlajat peittyvät valkoiseen harsoon, kuusien latvoja tuskin näkyy. Nurmikko on täynnä valkoisia linnunsulkia. Joka puolella on vain vihreää ja valkoista.

Nainen seisoo ikkunan ääressä. Pitkät ohuet hiukset letin jäljiltä pienellä kiharalla, olemus yöpaidan alla lähes liian laiha, sormet muhkuraiset, mutta käsivarsien lihakset erottuvat jäntevinä. Hän katsoo näkymää lumoutuneena jälleen kerran syysaamun hauraasta kauneudesta. Kuka tämän vaihtaisi lähiön talojen korkeuksiin nouseviin seiniin, levottomiin ikkunoihin ja parkkipaikkoihin, kehätien autojen huminaan. Nurmikko täytyy muistaa vielä leikata ennen talven tuloa.

Kestää hiukan, ennen kuin hän  tajuaa että yläkerran ikkunaan avautuvassa maisemassa on jotain, joka ei siihen kuulu. Linnun sulat ympäriinsä hänen keväällä kylvämällään nurmikolla, jonka hentoa ruohoa ja apilaa voi vain hellästi työntää vanhalla käsikäyttöisellä ruohonleikkurilla. - Samassa näyn rikkoo kaksi hahmoa, oranssia ja valkoista kiitää metsään, perässä raivoisasti haukkuva iso koira. Ketun häntä on kuin valkoiseen maaliin kasteltu sivellin, sulat nurmella kuin sen piirtämä viiva. Tuulen vire rikkoo sumuharsoa ja paljastaa kuinka otus katoaa aukion painanteen taa, sinne missä vielä kasvaa sekametsää pienenä kaitaleena kohti alamaita.

Nainen havahtuu ikkunasta, laskeutuu jyrkät portaat tupaan, lähes liukastuu. Hän osaa kuitenkin pitää varansa ja saa kaiteesta kiinni - kuten toistaiseksi aina.  

Kanojen piti olla häkissään navetan päädyssä. Hän oli korjannut häkin vanhan kanalan oven pielessä, tallin ylisille vievän kulkusillan alapuolella. Hän oli tilkinnyt nurkat ja kiertänyt toisenkin kerroksen rautaista silmukkaverkkoa vanhan aidan vahvikkeeksi. Ovessa oli uusi munalukko, jonka hän oli sulkenut illalla. Jokin oli pettänyt. Oven kehyslauta oli murtunut, alanurkka vääntynyt auki.

Jos koira olisi nukkunut sisällä tuvassa, vanhassa rengin sängyssä, missä sen oli lupa olla, hän olisi kuullut sen haukunnan. Se huomasi kaiken ja hälytti jokaisesta epätavallisesta liikkeestä. Ja tavallisestakin. Koska naapurin isäntä oli viime viikot lähtenyt töihin joka aamu viideltä, ja koska maantie yhä edelleen kulki talon ja navetan välistä, nainen oli sulkenut koiran navettaan, jotta saisi itse nukkua aamulla pidempään. Paksujen seinien läpi haukunta ei ollut kiirinyt yläkerran makuuhuoneeseen.  Onneksi yksi navetan ovista oli antanut periksi kärkkään vahdin hyökkäyksille, lukon salpa oli luistanut auki. 

Hänen kolme valkoista kanaansa, komea valkoinen kukko, kaikki riepoteltuina mikä minnekin, Agnes siipirikkona omalla orrellaan, paniikissa tasapainoa räpytellen. Hidalgo niskat nurin, Kokotti hengetönnä keskellä nurmea, Munakunta pensaan juurella revittynä. Ja valkoiset jäykät sulat sikin sokin pitkin pihaa. Löytyisikö ensimmäistäkään ehjää munaa, tavallisesti niitä oli joka aamu kolme tai neljä. Agneksen munintaan ei voinut luottaa, mutta Munakunnan kylkien alta löytyi aina kaksi, pöyhkeältä Kokotiltakin omansa.

Hän tutki Agneksen, niin kuin vain osasi. Päätti katsoa miten siiven laita olisi iltapäivällä, soittaisi sitten eläinlääkärille. Sillä olisi yksinäistä nyt, se kaipaisi kavereitaan ja olisi entistäkin pelokkaampi. Pitäisikö Agnes sittenkin siirtää jo sisälle, rakentaa sille oma pesä navettaan. Ateljeeta siitä ei vielä ollut tullut. Katto alkoi vuotaa keväällä ja se pitäisi korjata sekä eristää kunnolla. Viime talven sähkölasku oli ollut taivaallinen - eikä sellaiseen olisi enää varaa. Toistaiseksi täytyy maalata tuvassa.

ltapäivällä auringon kuivatettua kasteen, nainen leikkaa nurmikon. Kuin ilkkuen leikkurin teriä vasten takkuavat valkoiset sulat. Jumala ilmoittaa, että jatka vain elämistä täällä takkusten takana - kun kerran haluat. Tanssia tämä ei kuitenkaan ole - vastakaan. Itsepähän päätät.