Siinä istuivat. Järven lavea selkä levisi komeana laiturin edessä. Taivas oli pitkästä aikaa sininen ja valkoinen, ilma tyyni. Laiturilla jalkojensa alla oli pehmeä ja villainen matto. Se tuoksui aavistuksen mäntysuovalle, mutta oli muuten juuri sellainen, kuin hän muisti niiden olevan: Pehmeä, tiheä, kuvioitu.
"Jokohan tämän nähtyään, hän suostuisi kanssani lähtemään talveksi etelään", hän tuumi itsekseen ja katsoi syrjäsilmin rakastaan.

Istuivat siinä lounaan jälkeen – hän, vaimo ja lapset. Silmiä hieman painoi, pää meinasi taipua kumaraan, mutta sitten joku huusi ja keskeytti pilkkimisen.
"Niin, eihän tähän nukkumaan olla tultu, vaan pitäisi jo puhua missä talven viettäisimme", tuumi hän edelleen ja katsoi jälleen rakasta vierellään. "Lapset selviäisivät siitä kyllä", hän ajatteli vilkaistessaan  toisella matolla kinastelevia lapsiaan.

Persia, oliko se oikea nimi vai tuliko vain tästä hetkestä mieleen, oli hänen nuoruutensa paratiisi, lämmin koti, jonne aina syyskylmien saapuessa tuli ikävä. Puoliso vain ei ollut suostuvainen niin pitkään lentomatkaan, oli tottunut pohjoiseen ilmanalaan, viimaan ja kirottuun ympärivuorokautiseen pimeyteen.
"Oli saanut jostain päähänsä, että matka rasittaa ja on vaaroja täynnä. Mitä vielä! Vaihtelu virkistää", hän jatkoi itsekseen ja mietti samalla miten rakkaansa pään kääntäisi etelää kohti.

Hän muisteli aikaa suuren veden äärellä. Vesi oli kirkasta, lämmintä, suolaista. Siinä oli eläväistä jos jonkinmoista — varsinkin hieman kauempana riutoilla. Eikä vain pelkkää pikkukalaa vaan äyriäisiä, mustekaloja. Ah! Hiekkadyynit ja kalliot ulottuivat aivan veteen saakka. Siellä kulki kameleita, korkeita erämaanlaivoja. Keinuivat kävellessään nimensä mukaan kuin laivat puolelta toiselle. Ihmisiä pitkissä vaatteissaan.  

Ja siinä rannalla olivat matot, hän ei vieläkään tiennyt miksi, väriläikkänä lähes loputtoman hiekan keskellä. Niitä oli enemmän kuin näitä tässä – ja isompiakin olivat monet, upeampia. Mutta tämä, nämä kaksi tässä, riitti nostamaan mieleen vanhat muistot, kotimaan kuuman rannan, suolaisen meren antimineen.

"Kuulepa rakkaani, me lennämme talveksi Persiaan, josta joskus eksyin tänne kylmyyteen", hän päätti lämmin muisto mielessään. "Siellä saat tepastella tällaisilla matoilla, tai lämmittää luitasi auringon paahtamassa hiekassa ja syödä taskurapuja", hän jatkoi. Päätös se kuin vahvistui. "Minä en ainakaan jaksa koko pitkää talvea kalseassa Helsingissä, vaikka siinä meri vieressä onkin. Ja ajattele lapsia, lämmintä heilläkin."

Näin päätettyään hän vielä nokkasi pehmeää ja kosteaa mattoa jalkojensa alla. "Kyllä, samaa tavaraa, vaikka ei niin hieno", hän sanoi vaimolleen ja kohosi kirkuen järven ylle. Vaimo ja lapset nousivat nekin siivilleen ja suuntasivat kohden kalliosaarta.