lamput kuin kirkkaimmat tähdet.
Kesä keskellä lunta, ihminen paitasillaan.
Vertin niskaa pakotti, käpälä puutui,
mutta tuijottaa piti kuin teatterissa.
Oli ihminen näyttämöllä tietämättään.
Niin, Vertti, Hikirannan hiiriklaanin pienimmäinen, istui rinteessä kolon suulla ja tuijotti alas taloa, sen ikkunoita ja lämmintä valoa. Muualla piha oli pimeä, taivas pilvessä, ei tähden tähteä, ei valoa pihapolulla. Ihminen oli mennyt sisään ja sulkenut pimeyden ulkopuolelleen. Ja Vertti halusi tietää, mitä ihminen sisällä teki, sitäkö samaa kuin Vertin väki: suki turkkia, söi ja nukkui – kertoi tarinoita, makasi kylki kyljessä ja vähän leikki.
Vertin onni oli, ettei ihmisellä ollut tapana vetää verhoja ikkunan eteen. "Eihän verhoja tarvittu näin maalla, jossa luonto ympäröi talon", tuumi ihminen ja vilkaisi aina välillä mahtoiko jo naapurin valo pilkottaa. Sillä pimeyden tullen puiden välistä saattoi sieltä täältä erottaa lampun tuikkeen, kun naapuri oli tullut päivän töistä, saapunut kaupungin humusta ja asettunut kotiinsa.
Ja mitä Vertti näki?
Ihminen puuhasi keittiössä. Avasi ovia, kurkotti ylös, kumartui alas, nosti astioita, jotain muutakin. Vähän kuin Äiti-Hiiri, kun se miettii mistä varastosta nyt tämän illan ateria otettaisiin. Äiti-hiirellä oli tapana etsiä kolon nurkista syksyltä talteen laitettua marjaherkkua, omenan kannikkaa, siementä ja jyvää. Koska vuosi oli ollut hyvä, oli Vertin kotikolossa nyt kevättalvestakin varasto, mistä kaivella kunnon murua rinnan alle. Ei tarvinnut nähdä nälkää.
Ja pian näytti Vertistä sille, että ihmisen talossa istuttiin aterialla, sillä niin kävi käsi kohti suuta, kuin hiiren käpälä, joka ohjaa heinänkortta ahkerasti puputtavia hampaita kohti. Vähän oli monimutkaisemmat toimet ihmisellä kuin hiiriperheellä, mutta pääasia näytti olevan sama: pöytä tyhjeni ja masu täyttyi.
No, entäs nyt? Puukorin kanssa puuhasi ihmisistä se isoin. Latoi klapeja jonnekin ja kohta jo loisti nurkasta uusi valo. "Hei, sehän liikkuu kuin eläisi", tuumasi Vertti ja muisti samalla nuotiopaikan rannassa ja siinä palaneen oranssin hohtoisen tulen – se näytti toden totta ihan samalta kuin ihmisen takkaan sytyttämä valkea.
"Hmm, tuonne korkealle minä laittaisin mielelläni pitkäkseni, tulen loimotukseen, tuon pehmeältä näyttävän kapistuksen päälle", haaveili Vertti tuijottaen nojatuolia. Sitten se etsi katseellaan minne ihminen katosi.
"Ai, ne vaihtaa turkkia pimeällä", keksi Vertti, kun näki ihmisen pyjama päällä takan vierustuoliin istahtavan. Ihmisellä oli sylissään jotain valkeaa kuin lunta. "Mitä kummaa ne tekee lumella, sehän katoaa pian lämpimässä – ja kastelee kaiken", Vertti ihmetteli, kun näki ihmisen avaavan ison lehden kadoten sen valkoisten sivujen taa. Ei ollut hiiren ihmistä ihan helppo ymmärtää.
Mutta missä olivat muut ihmiset, Vertti etsi katseellaan. Hiiriklaanissa kaikki kerääntyivät illan tullen samaan kasaan saadakseen lämpöä ja seuraa toisistaan. Sitä ilmanhan ei voinut elää.
"Kas, nyt toisestakin ikkunasta kajastaa tuli," katsoi hiiri paikaltansa ja käänsi vähän päätään. Ikkunassa valo keinahteli ja muuttui kaiken aikaa. Keinutuolissa istuva ihminen näytti tuijottavan tulta, joka loi ihmisen kasvoille kalpean sinertävän hehkun. Se ei näyttänyt lämpöiseltä lainkaan. "Olikohan ihminen onnistunut nappaamaan kuun sisälle, sitähän ei tänä iltana näkynyt taivaallakaan?" Vertti mietti ja pyöritti päätään kummastellen.
Vertin silmiä alkoi painaa ja mahassa kurnia nälkä. Ihmisen talossa touhu näytti hiljenneen. Kohta hiipui takassa tuli, toisenkin huoneen kalpeaa valoa loistanut laatikko sammui ja sitten syttyi valo kolmanteen ikkunaan. Vertti oli ollut näkemäänsä vähän pettynyt, surullinen ihmisten puolesta, sillä tarinoille ja kylki kyljessä ololle ei näyttänyt löytyvän sijaa niiden illassa. Mutta vielä se jaksoi toivoa.
Sitten ihminen vihdoin kömpi vuoteeseen, kaivautui peiton alle. Pöyhi tyynyn, otti kirjan, sytytti lukuvalon. Tuli toinenkin ihminen huoneeseen, rapsutti ohimennen koiraansa, toivotti hyvää yötä ja pujahti sitten itsekin peittonsa alle. Ja onni ja autuus: painoi kylkensä kiinni toisen ihmisen kylkeen ja oli onnellinen.
Nyt saattoi Vertti lähteä paikaltaan, palata pesään ja kertoa muille, että ihmiselle sittenkin on tärkeä toisen kylki.
Kommentit