Tässä kävi hyvin, siltä ainakin nyt näyttää. Sinä saat asua juuri siinä maisemassa, jossa halusit, kuudennessa kerroksessa ensimmäisellä kadulla meren rannassa, ikkunat kahteen suuntaan – merelle ja kaupunkiin. Tänään meri oli sinisenä ja vihreänä kimaltava, keittiön ikkunasta kaupungin takaiset vuoret näkyivät kirkkaasti, niiden edessä satama kahviloineen, rantapuisto ja katedraali, vanha kaupunki ja sen ympärillä uusi rumempi.  Ja minä sain kuin ihmeen kaupalla parvekkeen, jolle ei paista aurinko koko päivää, sillä minä en kestäisi sitä niin kuin sinä.

Sinä istuudut aina ensimmäiseen aurinkoläikkään, Namibiassakin, jossa oli niin kuuma. Sinun täytyy saada juoda aamukahvisi auringossa jos suinkin mahdollista, samoin päiväkahvisi, iltapäiväoluesi, lukea kirjasi, katsoa maisemaasi – auringon läikässä aina. Suurin murheesi on ollut se, että aurinko paistaa vastarannalle. Minä taas nautin siitä. Jos se laskisi vastarannan taa, niin jossain vaiheessa sen pistävän kirkkaat säteet porautuisivat suoraan silmieni kautta syvälle kallooni, herättäisivät migreenin ja tekisivät minut sokeaksi.

Kotona Päijänteen Rannalla olemme saunan jälkeen saaneet katsoa laiturilla istuen, kuinka illan tullen vastarannan mäet värjäytyvät juuri ennen auringon painumista mailleen syvään punaan, joskus niin palavaan kuin Brandbergin rinteet. Muistathan, kun matkasimme Namibiassa lainajeepillä 3000 kilometriä kahdessa viikossa. Sinä ajoit, minä katsoin maisemaa ja valokuvasin.  Kamerani tallensi satoja epätarkkoja kuvia, joukossa joku kelvollinenkin. Juuri nyt Afrikka ei kutsu meitä, lapsi ei enää asu siellä. Ei asu täälläkään, uudella Välimeren Rannalla, mutta ehkä emme kuitenkaan ole hylänneet häntä emmekä hänen veljeäänkään. Siellä he asuvat Helsingissä samassa korttelissa, kuinka hyvältä se tuntuukaan niin monen vuoden jälkeen. Näemmehän kaikki taas pian, monta kertaa kevään ja kesän aikana, syksyllä, ehkä taas joulunakin. Onneksi sinäkin suostut Suomeen vielä kesäisin.

Me olemme kahden ilmansuunnan revittävinä, ehkä sinä et niinkään, voisit varmaan helpommin jättää pohjoisen ja asettua kokonaan etelään. Minun sieluani pohjoinen kuitenkin vetää vahvasti puoleensa, siellä on koti, Ranta josta en haluaisi luopua, lapset perheineen, sukulaiset, ystävät, luonto, metsät, rantasauna, ... Mutta toisaalla vedät sinä ja etelä.

Miksi Espanja, miksi ei Italia? Onneksi ei Malesia, jota kokeilimme jo, onneksi ei Afrikka sittenkään. Espanja, että koira pääsisi mukaan, sillä liian monta kertaa olimme jo jättäneet sen toisten hoiviin kuukausiksi. Se on meistä riippuvaisempi kuin lapsemme, joiden kiintopisteet ovat toisaalla, puolisossa, perheessä ja työssä. Espanjan kieli on kaunis, mutta en osaa sitä yhtään. Tiedän kuinka tilata maitokahvia, olutta, vettä tai viiniä. Osaan vastata, kiitos ei muuta "no mas, gracias",  pyytää neljäsataagrammaa katkarapuja, toivottaa hyvää huomenta ja sanoa "no hablo español" – ja joskus kaiken tuon vahingossa italiaksi. Sillä ei solmita sosiaalisia suhteita, ei keskustella älykkäästi, seurata uutisia. Italiaa osaisin edes vähän paremmin, tankkasinhan sitä vuosikaudet yliopistossa.  Mutta tänne me tulimme, juuri sen koiran takia - niin ja sinun jalkojesi sekä sinun auringon nälkäsi tähden. En minä sinun tarpeitasi vastusta.Kevättä odotellen katselen ikkunasta, kuinka aurinko paistaa illan saapuessa Malagan lahden itärannalle. Osaan minä siitäkin nauttia.