Pauliina istui loppukesän lempeässä auringonpaisteessa kuistin pöydän ääressä. Vielä oli lämmin ja saattoi syödä ulkona. Pihan kultapallot heiluivat hiljaa tuulessa pitkissä kukkavarsissaan ja perhoset lepäsivät niillä mettä juoden. Äiti oli tuonut Pauliinalle ulos välipalaa: valkoista jogurttia ja viimeiset vadelmat pihan puskista. Kun Pauliina hämmensi kuppia, pinnalla olleet marjat vajosivat ja valkoinen jogurtti muuttui vaalean punaiseksi. Se tuoksui hyvälle.  Pauliina tunsi viileän välipalan kulkevan lusikasta vatsaansa ja maistoi vadelman pehmeän maun. Samalla hän ajatteli, että koulu alkaisi ensi viikolla.

Pauliina oli innoissaan, kun saisi ottaa käyttöön uuden koulurepun ja pääsisi odottamaan koulukyytiä kylätien varteen postilaatikoiden viereen yhdessä kaverinsa Tean kanssa. Silti Pauliina oli surullinen: Maikki-koiraa ei enää ollut.

Pauliina mietti: "Kuka nyt juoksisi koulusta tullessa minua vastaan, ketä  voisin silittää ja helliä. Nalle ei yksin riitä, sillä vaikka sillä oli pehmoinen turkki ja tapittavat silmät, siltä puuttuu jotain. Se vain on, ei halua mitään eikä vastaa rutistukseen."  

Mutta Maikki oli halunnut. Se oli halunnut juosta Pauliinaa vastaan, halunnut että se huomataan ja se oli halunnut kertoa omat kuulumisensa haukahdellen.  Ja jos Meikki ei ollut päivänokosiltaan huomannut ystävänsä saapumista, se oli korvannut asian heti tilaisuuden tullen: kukaan muu ei osannut odottaa korvien raaputusta ja kunnon rutistusta niin kuin Maikki. Ja hellyyttä saadessaan Maikki oli myös antanut sitä. Maikin katseeseen vastaaminen, sen turkin silittäminen ja sitä vasten painautuminen karkotti Pauliinan murheet. Maikilla oli ollut oma paikka Pauliinan sydämessä, mutta nyt sillä paikalla tuntui asuvan ikävä.

Ikävä oli muuttanut Pauliinan sydämeen heti, kun Maikki lähti. Nyt ei kukaan hypännyt yöllä sängyn jalkopäähän viluisia varpaita lämmittämään. Vaikka eihän Maikki ollut enää pitkään aikaan jaksanut sänkyyn hypätä. Se oli ollut jo vanha koira, vanhempi kuin Pauliina. Vanhemmat sanoivat, että ihmisen iässä jo ainakin satavuotias.  Mutta pannukakkua ja lettuja se oli yhä jaksanut kerjätä hellyttävällä olemuksellaan ja itsepintaisella tuijotuksellaan. Maikki oli kävellyt isän kanssa puolen kilometrin matkan joka päivä postilaatikolle ja takaisin. Se oli myös tullut rantaan katsomaan, kun oli saunomisen aika. Laskeutunut jyrkät pihaportaat alas vaikka se oli ollut jo vanha ja kankea. Koko ikänsä se oli ollut tiivis osa perheen elämää, yksi perheenjäsen.

Isä ja äitikin kaipasivat Maikkia. Heidän katseensa hakeutui aina välillä koiran lempipaikkoihin: pihalla varjoon juhannusruusun alle, kuistille, rantarappusten yläpäähän, sisällä sen lempimatolle tai sängyn jalkopäähän. Jokainen vuorollaan vilkaisi, miten koiravanhus jaksaa. Kesti aina hetken, ennen kuin kukaan heistä muisti, että Maikki nukkui nyt ikiunta liiterin nurkalle kaivetussa haudassaan. Sinne he kävivät usein iltaisin sytyttämässä lyhtyyn kynttilän, joka valaisi yhä pimeämmiksi käyviä elokuun iltoja. Vaikka se oli surullista, Pauliinasta hyvälle tuntui, ettei Maikkia oltu hylätty.

Isä ja äiti puhuivat illalla hiljaa keskenään: Mistä oikein saisimme lohtua Maikin lähdettyä. Koiran ajatteleminen sai palan nousemaan aikuistenkin kurkkuun ja kyynelet silmiin. Tuntui autiolle, kun kukaan ei enää työntänyt kuonoaan syliin eikä tullut pyytämään lenkille. Vaikka Maikki oli ollut pieni koira, se oli jättänyt suuren tyhjän tilan perheen elämään.

Eräänä syksyisenä lauantaiaamuna Pauliina päätti tehdä asialle jotain. Lohtua oli saatava. Pauliina puki ylleen sadetakin ja kumisaappaat. Ulkona satoi kaatamalla ja vanhemmat ihmettelivät Pauliinan touhua: "Minne sinä nyt, vesisateeseen?"

"Niin, tulkaa tekin! Nyt lähdetään lohtua hakemaan, eihän tätä kestä kukaan!" Isä oli ymmällä, mistä sitä nyt lohtua ihan yhtäkkiä löytyisi? "Haetaan uusi Maikki, koira, elämää lattian tasolle? On siellä tilaa!", patisti Pauliina.

Vanhemmat katsoivat toisiaan ja pukivat sitten sadevaatteet ylleen. He lähtivät Pauliinan kanssa ulos. Kuljettiin käsi kädessä vesisateessa postilaatikolle, pysähdyttiin katsomaan Maikin lempikiveä, jolle sillä oli tapana hypätä, muisteltiin yhdessä menneitä ulkoiluja sen kanssa.  Pauliina muisti yhtäkkiä kuinka hauskalle Maikki olikaan näyttänyt, kun se juoksi lujaa kotimäkeä alas pihaan. Suuret luppakorvat lepattivat juoksussa, häntä oli pystyssä ja takajalat lähes lensivät etujalkojen viereen. "Oli se vain mahtava kaveri", totesi isä.

Äiti kertoi Pauliinalle, ettei Maikkia voisi kukaan toinen koira korvata. Ja Pauliina oli samaa mieltä, mutta sanoi: "En minä korvauskoiraa halua. Mutta olisi minussa koiran tarve tallella. Ei sille pakko ole nimeksi Lohtua antaa. Olkoon vaikka Musti. Kyllä se kuitenkin lohduttaisi." Äiti ja isä lupasivat keskustella uuden koiran hankinnasta Pauliinan kanssa myöhemmin. Mutta ensin mentäisiin juomaan jotain lämmintä ja syömään voileipää. "Eihän sitä tyhjällä vatsalla voi tehdä näin tärkeitä päätöksiä", tuumi äiti.

Kun perhe palasi lenkiltä, tippui jokaisen nenänpäästä vesitippa ja saappaan varret olivat kurassa. Jollain lailla kaikilla oli kuitenkin parempi olo, kuin ennen lenkille lähtöä. Nyt oli helpompi muistella Maikkia hymyssä suin, itkemättä, ja miettiä mahdollista uuden koiran hankintaa.

Ja aika kului. Koulu oli alkanut ja koitti lokakuu. Silloin yhtenä päivänä Pauliina, äiti ja isä astuivat autoon. Pauliina istui takapenkille, jolle oli asetettu myös turvakori. Siinä saisi tullessa matkustaa pieni valkoinen koiranpentu, jonka takamuksen päällä keikkui läikkä ruskeaa karvaa ja jonka korvat olisivat ruskean kirjavat. Kennelistä kerrottiin, että sen nimi rekisterissä olisi Nopsatassun Taneli, mutta Pauliina saisi antaa sille minkä nimen ikinä halusi.