Menetetty aarre

Tuijotti puuta Vertti, pieni hiiri.
Niska kenossa kurkotti korkeuksiin
kohti oksien lomaa ja omenaa.

Vaan korkealla se oli,
aivan liian korkealla olennolle,
jolle jo pensaan latva oli lähes taivas.

Siis, istui vain ja tuijotti
aarrettansa, kun ei muuta voinut.
Istui ja odotti ihmettä: aarretta alas tulevaksi.

Saapui metsästä harakka.
Valkoista ja mustaa lensi äännellen kohti puuta.
Otti omenaa kannasta, taittoi ja suuhun laittoi:
Vertin aarteen otti ja vei.

 

Siitähän suru hiirelle tuli,
aarteesta jonka menetti,
— vaikkei ollut koskaan saanutkaan.

 

Hiiri katsoi ylös omenapuuhun. Korkealla lähellä taivasta jo kellastuneiden lehtien välissä pilkotti vielä muutama omena. "Miten pääsisin niihin kiinni", tuumi Vertti, Hikirannan hiiripesueesta pienin ja vikkelin.

Syksy oli kääntynyt loppusuoralle ja luonto valmistautui talven tuloon. Hikirannassa Päijänteen rannalla vaahteran ja pihlajan lehdet peittivät maan, lähimetsän muurahaispesän touhu näytti hiljenneen ja kellertävät ruohonkorret heiluivat hiljaa tuulessa. Kurjet olivat lentäneet aurassaan järven yli pohjoisesta jo pari viikkoa sitten ja joutsenet siirtyneet toitotellen eteläisimmille vesille. Paikalla olivat vielä talvipesään pehmikkeitä metsästävät talitintit, muutama mustarastas ja lokit järvellä. Koska iso Ristinselkä ei jäätyisi vielä pariin kuukauteen, viivyttivät lokit vielä muuttomatkalle lähtöä. Ne lensivät aamuisin veneiden yllä kirkuen nälissään ja jokainen niistä yritti saada osansa saaliista: kalastajan verkosta irrottamista pienistä kuoreista tai taimenien, siikojen ja kuhien perkuujätteistä.

Hikirannan hiiriperhe oli viime viikot ollut työn touhussa. Talvivarastoja oli kerätty puiden juuristoon, kivien koloon ja mättäitten alle. Äiti-Hiiri oli kuitenkin sitä mieltä, että varastot olivat vielä aivan liian vajaat. Se tiesi, että talvipesään saattaisi tupsahtaa uusi poikue, vaikka toinenkin ja kaikki suut pitäisi ruokkia. Ei voinut luottaa  siihen, että lintulaudalta tänäkin vuonna tippuisi hiirillekin siemeniä ja parhaassa tapauksessa talipallo kierähtäisi maahan ahneen oravan nakertaessa narun poikki. — "Ei, ihmisiin ja pelkkään onneen ei voinut luottaa", Äiti-Hiiri tiesi, että talveen tuli varautua hyvin.

Siksi Vertti nyt tuijotti etutassut koholla korkeuksiin, niin että niskaa pakotti. Omenapuun runko näytti kyllä rosoiselle, ehkä sitä pitkin voisi kiivetä. Mutta se kohosi maasta kovin jyrkkänä ja ensimmäiset oksat, joiden hangassa voisi levätä matkalla omenien luo olivat hiiren mittapuulla kovin kaukana. Toivoton tapaus.

Vertti laski käpälät maahan, venytti niskaansa, suki hetken viiksiään ja mietti: "Voisi kysyä vaikka Oravalta."  Sille pörröhännälle, joka aina puissa keikkui, ei olisi juttu eikä mikään pudottaa omenaa Vertille. Vaan Oravallakin oli talvivarastojen kokoaminen menossa, joten sille ei uskaltanut omenoista puhua sanaakaan. Ottaisi vain koko saaliin itselleen. Ei siis auttanut Vertin muuta, kuin istua ja odottaa, että sää muuttuisi tuuliseksi ja puhaltaisi omenat alas puusta.

Vaan mitä nyt tapahtui? Harakka lensi vaappuen metsän puolelta ja suuntasi suoraan omenapuuta kohti. "Hei, ei sinne, ne on hiirille varattu!" huusi Vertti yläilmoihin. Mutta harakka ei kuunnellut hiiren pientä ääntä. Tyynesti se istahti ylimmälle oksalle, kumartui ja nappasi omenan varresta kiinni isolla nokallaan. Vertti ei voinut muuta kuin katsella, kun yksi sen talvivarastoon haluamista herkuista lensi harakan matkassa kohti männikköä. "Eihän tästä mitään tule! Katoavat minne lystäävät!" Vertti jupisi kiukkuaan.

Nyt kun lehtiverho oli ohentunut, näkyivät Hikirannan vanhan omenapuun korkeimpien oksien omenat selvästi myös ihmisen työhuoneen ikkunaan. Siitä ulos katsellessaan oli ihminen Vertin tavoin havainnut harakan taitavan sadonkorjuun ja kiinnostui nyt itsekin syksyn viimeisistä antimista.

Tietokoneen ääressä töitään tehnyt äiti mietti: "Taidanpa yllättää rakkaani omenapannarilla". Ja pian hän jo veti saappaita jalkaan ja toppatakkia harteilleen. Samassa Vertti kuuli lähestyvien askelten äänet pihapolulta ja kyyristyi heinänkorsien taa piiloon. Sitä pelotti, mutta se ei uskaltanut juosta aukean yli koloon. Se oli myös utelias näkemään, mitä ihmettä ihminen täältä omenapuun juurelta haki. Eihän täällä ollut omenan omenaa, olihan hiiri sen itse juuri tarkastanut.

Mutta ihminen ei kumartunut maata kohti, ei etsinyt ruohikosta mitään. Ihminen tähysi ylös. "Hei, ne ovat minun omenani", kiljahti Vertti, mutta vaikeni sitten peloissaan ja mutisi vain itsekseen, "et kai sinä nyt niitä vie? Johan jo viikkoja sitten oman satosi talteen korjasit. Niin tarkkaan kaikki veit, ettei maahan muille mitään jäänyt."

Ihmisen mielestä viimeiset omenat näyttivät pari viikkoa kauemmin puussa kasvaneina vielä isommilta ja kauniimmilta kuin kaikki aiemmat. "Kyllä niistä hyvä omenapannari tulisi, jos vain niihin jotenkin yltäisin", puheli ihminen päättäväisesti kädet syvällä takin taskuissa. Mutta vaikka ihminen oli paljon hiirtä isompi, olivat omenat senkin käsien tavoittamattomissa. Onneksi autotallin seinustalla oli telineessään oksasaha pitkässä varressa. Sen avulla päätti ihminen omenoita tavoitella.

Oksasaha takerteli alempiin oksiin. Keikkui ja vaappui, kun ihminen yritti varpaillaan kädet ylös ojennettuna tavoitella sillä korkeimpia oksia. Menipä joku oksa poikkikin ja rapsahti kellertäviä lehtiä pudotellen alas. Mutta jotenkin sahan onnistui lopulta irrottaa viimeiset omenat. Ne putosivat kahisten harvan lehvistön läpi, pomppasivat pihanurmelle ja vierivät pienen matkan päähän mikä minnekin.

"Vaan mitä, näistähän on jo suuri osa lintujen nokkimia! No, tuo kelpaa minulle, tuo ja nuo kaksi. Onneksi oli sentään neljä hyvää omenaa pannaria varten", jutteli ihminen ja keräsi omenat taskuihinsa, tarttui oksasahaan ja lähti kantamaan sitä takaisin autotallin seinustalle.

Vertti oli seurannut tapahtumia kiven viereen painautuneena, muutaman ruohonkorren takaa kurkistellen. Askelten loitotessa se nousi varovasti takajaloilleen. Värisytti hennosti viiksikarvojaan ja haisteli ympärilleen. "Monta pommpua tuli alas, mutta montakohan meni ihmisen taskuihin?" se tuumasi itsekseen. Hiljaa se alkoi kiertää omenapuun alla. Vähitellen vauhti kiihtyi: "Täällä haisee omena, ihan selvästi. Makealle, väkevälle, ihanalle, siitä ei voi erehtyä!"  Kohta Vertti pyöri kuin väkkärä, se yritti laskea jokaisen löytämänsä omenan jälkeen: "yksi, yksi, yksi, no ainakin yksi – hirveän monta!" Hiljainen hiiren vikinä muuttui sekin suorastaan kiljahduksiksi ja pian oli huolestunut Äiti-Hiiri kolon suulla katsomassa mikä oli hätänä. Vaan eihän tämä hätä ollut, vaan onni. Suorastaan onnen potku. Hiiripesuetta ei muutama mustarastaan tai tintin nokkaisu omenassa haitannut.

Myöhemmin, kun hämärä laskeutui, tuli myös sumu ja niiden suojissa kokoontui koko hiiriperhe herkkuaterialle vanhan omenapuun juurelle. Ja aterian jälkeen Isä-Hiiri tuuppi isompien poikasten kanssa herkut sammalen taa kiven koloon ja sieltä viettävää aukkoa pitkin syvemmällä maan alla olevaan varastoon.

"Nyt saisi vaikka huomenna lumisateen lykätä", sanoi tyytyväinen Äiti-Hiiri ja pukkasi hellästi pienintä lastaan kuonolla kupeeseen. "Kyllä se tämä meidän Vertti on nokkela poika."