Pimeyttä ei tulisi moneen viikkoon. Vaikka aurinko viipyy yhä horisontin yläpuolella, laskeutuu iltakosteus hennoksi vaipaksi purovarteen ja painumme nukkumaan. Hyttyset inisevät. Ne napsahtelevat vähän väliä vasten pingottunutta telttakangasta. Makuupussissa on kuivaa ja lämmintä. Unettaa. Nautin veden laulavasta solinasta ja käännän kylkeäni. 


    Edellisestä kerrasta Yliperällä on vierähtänyt vuosi. Mies oli tullut tänne aiemmin, me vasta tänään. Viimeyön olimme yöpyneet Nikin luona, joka nyt nukkui teltassaan omamme vieressä. Vaellustelttamme ovat täällä tunturissa ylellisiä apsiideineen ja kaksikerrosrakenteineen.



Matka Kilpisjärveltä oli taittunut vesitasolla. Melu oli ollut huumaava ja naarmuisen ikkunan takaa oli levittäytynyt litistynyt tunturi. Ylhäältä katsottuna maisema oli ollut epätodellinen. Oli ollut vaikeaa nähdä korkeuseroja ja tuttu maisema oli näyttänyt vieraalta. Aurinko paistoi kuitenkin kirkkaasti; ei tarvitsisi kastua ainakaan heti. Allamme oli ruskeankirjavaa tunturiniittyä tai harmaata rakkaa, vihreät varvikot olivat purojen varsilla ja rinnesoilla. Vedet välkkyivät.  Polkuja kulki harvakseltaan, mutta valtaväylällä niitä meni useampi rinnan. Rakan reunassa ne kuitenkin hävisivät alkaakseen taas sen takana.  
    Ennen laskeutumista lentäjä oli osoittanut jotain alhaalla. Siellä putosi kuulu köngäs, jossa vesi painui kuohuen kanjoniin ja katosi taaksemme. Saavuimme Pitšusjärvelle, jonka rannalla mies jo nokipannun kanssa odotteli.

Puoli tuntia erotti meidät maantienvarresta. Kone vei metelin ja kiireen. Tuuli suhisi heinikossa. Oli hiljainen lempeä sää, ja mieleni teki uimaan. Tiesin kuitenkin, että vesi oli tosi kylmää, joten ajatus viipyi vain hetken. Kahviteltuamme jatkoimme matkaa viitisen kilometriä länteen tänne purolle, kulkureitiltä sivuun.
    Kohennan villapaitatyynyäni ja vedän untuvapussin kulman leuan alle. Pojat nukkuvat ja näkevät ehkä unta onnistuneesta kalaretkestämme. Paistoimme illalla rautuja. Kalan rasva näkyi vaaleana kuin rapuvoi. Teltassa on hämärää ja nautin siitä, että saan nukkua huomenna pitkään.

            Herään kuitenkin yöllä sateeseen ja paukkeeseen. Elomyrsky on noussut. Se ujeltaa ja painaa teltan päälliskangasta alustelttaa vasten. Joku kiila on irti. Pauke kuitenkin loppuu pian, sillä Tom on mennyt tarkastamaan viritykset: hän kiristää joka tukilangan, jokaisen kiilan, nostaa kiviä helman painoksi.  Pian hän työntää paahtuneet kasvonsa vetoketjun raosta sisään. "Nuku vaan! Tuulee, mutta tarkastin kaikki narut ja laitoin pari lisäkiveä", hän sanoo vetäessään makuupussiaan kiinni.


    Yritän nukkua, mutta uni on katkonaista. Muistelen aiempia myrskyjä. Valtin varrella olin jo varma, että joudun Veeran ja Mikon kanssa lähtemään yksin kotimatkalle. Tom oli mennyt hiilikuitu-vapoineen kalaan keskelle laakeaa sivujokivartta ja ankara ukkosmyrsky nousikin yllättäen. Salamat valaisivat teltan ja luulin jo ruotien katkeavan tuulen alla. Tunteja myrskyn mentyä onnellinen väsynyt mies ilmestyi sijoille. "Huomasitko, kun oli hieno ukkonen?" 


Nyt ainakin tunnen selvästi sään muutoksen.  Tuuli on kylmennyt. Puroa ei enää kuule. Sateen ropina on vaimennut, mutta piiskaa kangasta terävästi. Katto painuu väkisin kasaan. Kangas lepattaa yhä kovemmin.
    Miten lapset saattavat nukkua? Mittailen poikia pusseissaan. Mikosta näkyy ruskettunut nenä, Petestä korva vaalean tukan seasta. Heillä ei ole hätää.


    Yritän nousta istumaan ja katson miestä. "Luuletko Tomi, ett' se jatkuu kauan", kysyn ja yritän painaa telttaruotia tuulta vasten: "Tää kyllä taittuu kohta!"  Mies raottaa vetoketjua ja pujottaa päänsä ulos. Huutaa jotain, Nikille varmaan. Kuulen äänet, mutten erota sanoja. "No?" Pohjoisesta tulevan tuulen lisäksi on kuulemma vaakasuora lumisade. Siksi ääni siis on muuttunut. Nikin mielestä myrsky vain yltyy ja samaa mieltä on Tomkin. Vaikka on vasta aamuyö päätämme purkaa leirin ja lähteä autiotuvalle, parin tunnin matkan päähän.


    Myrsky on läpäissyt poikien unen. He nousevat meteliin. Meistä ketään ei järin kiinnostaisi lähteä lämpimistä pusseistamme kulkemaan kylmään myrskyyn. Se on kuitenkin parasta. Pääsemme kulkemaan osan matkasta kämpille tuulen suojassa tai loivasti myötätuuleen.


    Jokaisella on vaatteensa pussin jalkopäässä tai pään alla. Kaikkien saappaat ovat kuivina apsiidin alla. On ahdasta, kun kukin vetää housuja jalkaansa, villapaitaa pään yli.  Tungemme makuupussit säkkeihin, retkipatjat rullalle, kamat jätesäkkeihin, säkit rinkkoihin. Onneksi on rutiineita.

 

Kun ryömimme teltasta, myrsky on viedä mennessään. Tuuli tarttuu kankaaseen ja saa aina enemmän voimaa, kun uusi kiila irtoaa maasta. Jäisin näpein saamme mitenkuten teltat tungetuksi pusseihinsa ja pakkaukset selkään. Ei puhettakaan aamupalasta, liekö kukaan ehtinyt edes pissille.  Meillä on työ pitää itsemme pystyssä.


    Vedän hansikkaat käteen. Pipo on vedetty korville jo teltassa ja hupun nyörit sidottu. Tuuli paiskoo kiteitä silmiin kuin pieniä tikkuja, vesi valuu.


    Onneksi puro on kapea. Jokainen keplottelee itsensä yli veden – Tom kevyesti harppomalla. Nyt minäkin unohdan pelätä keskellä virtaa ja selviydyn toiselle puolelle omin avuin. Tom ja Nikki painavat edellä pojat perässään. Kivet ovat liukkaita, mutta rinkka vakauttaa. Tuulen voimasta kävely on kuitenkin vaikeaa.

Kummipoikani kulkee kuin kärppä kivien takaa suojaa etsien. "Ota suklaata. Tehään aamupalaa, kun päästään kämpille." Pete kääntää päätään minuun päin ja tapparapipon alta paljastuu iloinen silmäpari. "Kiitos. Mahtava tuuli!" Poika ojentaa kätensä, johon on vedetty villasukka. "Pelottaako sua?" huudan ojentaen tinapaperissa olevaa suklaata. "No, ei. Tykkään ilmasta, kun jotakin tapahtuu", poika huikkaa ja kiiruhtaa Mikon viereen ojentaen loppua suklaata tälle. Ovat kuin veljekset. Painun perässä ja pelkään jo etukäteen seuraavaa ylitystä. Kovdajohka saa alkunsa Haltilta.


    Ylittäminen on vaikeaa vaikka valitsemme leveimmän kohdan. Sopivia vesikiviä on harvassa ja virta on kova. Lisäksi tuuli painaa nyt selkäpuolelta koko voimalla rinkkaa vasten. Kun se vähänkin hengähtää, olen lentää nenälleni. En tahdo päästä ensimmäisiä vesikiviä edemmäksi. Tom tietää vaikeuteni ja rientää avukseni huolehdittuaan pojista. Vastarannalla tuntuu, ettei jaloissani ole enää yhtään voimia. Lumi piiskaa, mutta pian pilkottaa kämppä valkoisesta tuiskusta.


    Laskemme rinkkamme seinustalle ja astumme sisään yönsakeaan ilmaan. Kämppä on hämärä ja kuuma: poskia hohkaa. Lavereilla nukutaan. Kamiinan luona riippuu villasukkia ja joka naulassa roikkuu vaatteita, ruokapusseja hiiriltä tallessa.


    Onneksi laverilla on joku paikka vapaana. Vetäisemme makuupussit lavitsalle, pikkupojat kipuavat ylös, minä jään Nikin kanssa alas ja Tom vetäisee itsensä penkille. Kuuntelen kuorsausta ja makuupussien kahinaa. Välillä koko hirsinen tupa tärisee: kova myrskytuuli puhaltaa sen alta ja tärisyttää taloa, laveria ja minua – tuntuu kuin matkaisimme tavarajunalla yli sillan.

Unen rajamailla muistan kuvaa pienestä pojasta. Hän istuu tapparatakissaan kyykyssä Ristiselän rannalla. Kasvot hohtaen kohti itää ja laineitten lennättämiä pärskeitä. On ilma, jolloin jotakin tapahtuu: komea syysmyrsky, jonkalaista toista en muista.