Hei, minä olen Vertti, hiiri, Hikirannan hiiriklaanin pienimmäinen. Niin, tai en minä taida olla enää pienin, mutta Vertti kuitenkin ja hiiri. Minun jälkeeni on tullut muitakin pieniä ja pienempiäkin. Mutta pian ne kaikki ovat saman kokoisia ja näköisiä kuin minäkin. Pienimmäinen Viljo, minua paljon nuorempi on jo isompi kuin minä, ja pienimmäiset Arttu ja Dora ylttävät aivan yhtä korkealle varvikossa kuin minäkin.

 

Koska me hiiret olemme niin toistemme kaltaisia, on kiva, jos saa tulla kutsutuksi nimellä, joka erottaa toisista.

Minä pidän siitä, että minua kutsutaan koko nimellä: Vertti  Hikirannan hiiriklaanin pienimmäinen. Mutta useimmiten olen vain Vertti, tai Vikkelä tai joskus kun vien äidille jonkin aarteen, olen kuulemma Kultainen. On hyvä, että meistä joku on Pienin, joku Suurin, joku Vilkkain, joku Hitain. Näin me voimme erottua toisistamme vaikka näytämmekin kaikki samoilta. Me kaikki olemme kuin sateen kastelemat soukat kävyt, kun olemme joutuneet paastoamaan, ja kaikki ovat pulleita kuin suomunsa levittäneet kuivuneet männynkävyt silloin, kun masu on täynnä.

Kun makaan tässä mustikanvarvun alla auringon osuessa vatsakummulleni - se on muuten täynnä - en tiedä näetkö minut, kun olen niin pieni. Ehkä onkin parasta, että kerron sinulle jotain, että tietäisit edes joitain tosiasioita hiiristä. Minulla ei esimerkiksi ole pipoa, ei paitaa tai housuja, ei hiirillä ole. Jos olet sellaista jostain kuullut, ei sen kertoja tiedä mistä puhuu. Hiirillä on kuono, pyöreät korvat, silmät, häntä jossa ei ole suomuja vaan hienoa ohutta karvaa, massu ja tassut – luulen että neljä, mutta laskeminen ei ole paras taitoni.

Vaatteista ei meidän oloissa olisi kuin haittaa. Pipo tarttuisi koko ajan juuriin tai oksiin, tossut olisivat aina hukassa, sukissa reikiä, kengännauhat poikki. Ja kuka niitä villapaitoja virkkaisi, ei äidin tassuilla puikkoja pidellä. Eikä meillä ole pesukonetta, ei pyykkinaruja. Kesällä kun on hieno ilma, kaikki kuivaa kuin itsestään, mutta kulje syyskylmillä märkä takki päälläsi – ihan varmasti tulet kipeäksi. Turkin, sen sijaan, voi huishais ravistaa kuivaksi. Turkki on lämmin ja viileä yhtä aikaa, tuulella sei painuu tiiviisti ihoa vasten ja suojaa, sade ei sitä heti kastele eikä lumi siihen heti tartu. Lyhyestä karvasta hiekka ja lehdet irtoavat vaivatta. Mitä vielä? Se ei rypisty eikä kutistu. Sanalla sanoen se on hieno ja helppohoitoinen.

Minä asun tässä mäessä, tuon talon Hikirannan yläpuolella, jollen sitten satu asumaan tuolla rinteessä alapuolella. Talossa minä en kuitenkaan asu. Isä sanoo, että siellä on vaarallista. Se olisi kyllä tosi kuiva ja lämmin paikka asua. Ja katolla tai siis oikeammin katon alla on jotain pehmeää, johon voi kaivaa käytäviä hullun lailla. Mutta siellä on myös VAARA ja joskus joku tulee törmänneeksi siihen. Silloin näemme hänet viimeistä kertaa.

Hiiren elämä ei aina ole pitkä ja siksi meitäkin on niin paljon, että ehtisimme yhdessä tehdä kaiken sen mitä Luoja on säätänyt hiirelle tehtäväksi. Yksi ei ehdin paljon ja meidän tehtävä on pitää edes jotain lukua näistä ihmisistä, sillä kotitontutkaan eivät ehdi kaikkeen. Mitä kaikkea siihen hommaan kuuluu, ei ole vielä täysin minulle selvinnyt, mutta yritän parhaani mukaan seurata mitä ne puuhaavat.

Täällä on vaikka mitä, muutakin kuin talo ja sen katolle selluvillaan kaivetut käytävät. Mutta niistä kerron joskus toiste.

Nyt kelloni on niin paljon, että minun täytyy mennä nukkumaan. Nähdään taas!