Ihminen, joka on hiirtä monin verroin isompi, kuvittee hallitsevansa maailmaa ja selviävänsä yksin elämänsä kiemuroista. Mutta ei ihminen ole yksin. Kaikki toki tietävät, että Luojalla oli ihmisen elämässä sananen sanaottavana, mutta tonttujen hiirten mielestä ihminen on kuitenkin heitteillä ilman heidän kaitsemistaan.

Ennen vanhaan ihmiset elivät maaseudulla samalla tilalla tai sen läheisyydessä koko ikänsä. Silloin kotitontut pystyivät vaivatta hoitamaan ihmissukunsa asiat. Tontut ovat pitkäikäistä väkeä, jotka asustavat valitsemassaan paikassa vuosisatoja. Ne eivät todellakaan ole halukkaita vaihtamaan asuinpaikkaa niin usein kuin ihmiset nykyisin. Eikä tonttuja joka kotiin riittäisikään.

Siksi hiirten apu on niille tarpeen. Eikä pieni koko ollut hiirten mielestä mikään este tämän tärkeän tehtävän täyttämisessä, päinvastoin niiden pienuus, vikkelyys ja nopea lisääntyminen tekivät monta asiaa mahdolliseksi.

Jo pidemmän aikaa ovatkin hiirisuvut, jotka pian alkoivat nimittää itseään klaaneiksi, seuranneet ihmisten elämää ja kertoneet kotitontuille havainnoistaan. Kuulemansa perusteella ihmisperheen kotitonttu saattoi päätellä milloin sen apua todella tarvittiin.

Pian ja Antin häissä, hiirisukujen tapaaminen oli erityisen tärkeä päätöksenteon paikka, sillä siellä piti sopia siitä, kuinka tuota vanhaa perinnettä voitaisiin jatkossa noudattaa. 

 

"Niin, olivathan hiiret seuranneet ihmistä jo aikojen alusta, asuneet heidän läheisyydessään ja kukin klaani oli seurannut perheensä kohtaloita sukupolvesta toiseen," totesi Antin lapsuuskodin hiiriklaanin vanhin.

 

"Nykyisin se ei vain ole niin helppoa kuin ennen", totesi kuitenkin Otto-hiiri Pian lapsuuskodin klaanista, "ihmiset liikkuvat niin paljon, vaihtavat kaupunkia, jotkut maata ja maanosaakin. On perin vaikea pysyä perässä heidän touhuissaan.

Sukujuhla-tarinassa kerrotaan miten hiiriklanit päättivät jatkossa toimia.