HYVÄÄ UUTTA VUOTTA MEILLE KAIKILLE!
Ei se viime vuosikaan huono ollut, mutta jouti jo mennä ja päästää ajatukset uusille teille. Viime vuodelta pitää kuitenkin ottaa  talteen vielä yhden sumuisen päivän tunnelmat. Ole hyvä!

Tippa kuononpäässä

Jo talveksi taittunut syksy oli vaihtunut sateeksi ja lämmöksi. Monta päivää puhaltaneet pohjoiset tuulet olivat kääntyneet etelän puolelle ja sulavan hangen alta paljastunut ruska muuttui hiljalleen keltaisesta ruskeaan. Oli märkää.

"Syksy? Äiti sanoi, että talven jälkeen tulee kevät, sitten joskus, kun olen jo vanhempi. Lumi sulaa ja päivä pitenee. Mutta nyt kaikki puhuvat syksystä. Lumi suli, mutta pimeys vaan molemmista päivä tihenee. Ei aamulla nouse aurinko, ja kun ei nouse, ei laskekaan, pimenee vain", ihmetteli Vertti puolukan varvun alla istuskellen. Oli sumuista ja vesi tiivistyi viiksikarvan päähän pisaraksi, joka aina välillä putosi maahan.

Tällaistako tämä nyt on, ja kuinka kauan?" tuumi Vertti-hiiri, Hikirannan hiiriperheen pienimmäinen. Hiiriperheessä oli jo ehditty odottaa lunta ja pakkasta, sillä silloin ihminen kantaisi lintulaudan pihalle ja saattaisi siitä jotain hiirellekin varista. Mutta tällä ilmalla ei olisi toivoakaan. Ihminen lähti aamulla verkoille niin kuin kesälläkin, ja siitä hommasta ei hiiriperhe pahemmin kostunut. Jos saalista tuli, niin lokit, jotka eivät olleet älynneet lähteä etelää kohti, veivät osansa järvellä. Ja ihminen kantoi peratun kalan huolella sisälle. Mitä nyt joskus kalalle haisevaa vettä sai hiirikin laiturilta lipaista. Eipä ollut ainakaan Vertti siitä huolissaan, kalat eivät sitä kiinnostaneet.

Vaan ei ollut Isä-Hiiren huoli tällä kertaa puuttuvissa lintulaudan antimissa. Niitä ehtisi kyllä talven mittaan varista maahan kasa jos toinenkin. Isä-Hiiri odotti lunta, jotta pihalla olisi turvallisempi liikkua. Tosin talvella maa jäätyi, mutta paksu lumipeite oli hiirilapsille turvallinen leikkipaikka. Sen alle oli oiva rakentaa käytäviä ja luolia – ei ollut vaaraa variksista, ei haukoista eikä koirastakaan.  

Mutta vielä ei ollut hiirilasten suojaksi valkoisia kaariholveja. Verttiäkin oli varoitettu välttämään nurmikoita ja mustikkamaita, sillä niillä ei juuri suojaa ollut. Sen sijaan puolukanvarvut tarjosivat nytkin ikivihreinä suojansa ilmassa vaanivaa vihollista vastaan. Siksi Vertti nytkin vietti aikaansa maailman menoa ihmetellen mäen rinteessä sankan puolukkamättään juurella.

Piilostaan sen oli hyvä tarkkailla myös koiraa, joka asusti Hikirannan talossa. Sanoivat muut, että koira oli muuttunut. Vanhemmat siskokset kertoivat, että joku aika sitten se oli ollut valkoisempi ja vanha. Makoillut vain enimmäkseen pihapiirissä ja etsinyt milloin lämmittävää auringon läikkää, milloin suojaa liialta paahteelta. Mutta nyt se oli saanut jostain uutta puhtia, sillä niin lujaa se vilisti pitkin pihapiiriä. Tunki uteliaan kuononsa joka paikkaan, yrittipä kerran jopa Vertin perässä kotikoloon. Vaan ei mahtunut – onneksi.

Vertillä olikin sellainen käsitys, ettei koira ollut muuttunut vaan että se oli ihan toinen, poikanen. Samalla lailla erosivat toisistaan vanhat hiiret ja hiiren poikaset. Iso-Hiiri oli jo vanha ja kankea. Se etsi aina lonkilleen lämpimintä ja suojaisinta makuualustaa. Ja nuoret hiiret mennä vipelsivät koko päivän pitkin mäkiä, milloin missäkin ja nukkuivat vaikka kävyn päällä, jos malttoivat.

Vertti oli ollut niin mietteissään, että oli vähällä tulla yllätetyksi. Jostain oli tullut hento tuulenvire ja vienyt sen tuoksun suoraan koiran kuonoon. "Hiiri sen täytyy olla", koira totesi nuuhkien ja innostui: "Nyt jahdataan." Eikä aikaakaan kun se jo tulla vilisti rinnettä varvikon halki suoraan kohti Verttiä.

Onneksi Vertti oli nokkelana hiirenä varmistanut pakotiensä. Se ehti juuri ja juuri maan uumeniin mättään juureen kaivettuun käytävään. Sora vain ropisi sen niskaan, kun koira yritti suurentaa aukkoa kuonolleen sopivaksi. Mutta turhaan se kaivoi, sillä Vertti paineli jo kaukana hiiriperheen pesän sokkeloissa ja rallatti mennessään: "Sanoinhan minä, ihan uusi koira se on. Sanoinhan minä, ihan uusi koira se on."

Ja olihan Vertti siinä oikeassa. Se oli Vilho-pentu, joka oli vakaasti päättänyt olla metsästyskoira. Se vanha koira ei enää ollut pitkään aikaan vaivautunut rinteeseen hiiren hajun perässä juoksemaan.  Vanha koira kun tietää, että pelkkä haju ei takaa saalista.