Sulhanen seisoi komeana frakissaan kirkon etuosassa. Hän katsoi ovelle ja odotti. Sieltä morsiamen isä taluttaisi kohta tytärtään kirkon keskikäytävää pitkin luovuttaakseen tämän tulevalle puolisolleen. Hääväki vaihtoi hiljaa kuulumisia vierustoverinsa kanssa ja odotti vihkitilaisuuden alkamista. Vanhan tavan mukaan morsiamen suku istui ovelta katsottaessa vasemmalla, sulhasen suku oikealla.
Ja kuten aina, ihmisten läheltä löytyivät myös hiiret. Ne olivat jo vuosisatoja pitäneet lukua omasta ihmisperheestään. Nyt hiirikansaa ympäri Suomen oli kokoontunut Siuntion kirkkoon saattaakseen avioliittoon lohjalaisille Jukan ja Timon hiiriklaaneille kuuluvien ihmissukujen nuoret Pian ja Antin.
Vanhan harmaakivikirkon alttarin edessä paloivat korkealta katosta roikkuvissa kynttelikössä kymmenet valkeat kynttilät. Ne loivat ympärilleen lämmintä loistetta, joka sulautui yhteen ikkunoista tulvivan loppukesän auringonvalon kanssa. — Mutta, mitä kummaa? Yksi kynttilä oli vinossa ja tiputti kuumaa steariinia sulhasen hartioille. Päätyessään mustalle veralle, se jäähtyi pieniksi valkoisiksi pisaroiksi. Niitä taisi pari osua Antin niskaankin, mutta vain lähimpänä istuvat näkivät mitä tapahtui. Muut ajattelivat, että sulhanen oli hermostunut, kun ei malttanut seistä paikallaan vaan otti tuon tuosta askeleen kohti keskikäytävää, kuin rientääkseen morsiantaan vastaan.
Sitten urut aloittivat soiton. Kuparilta, kullalta ja auringolta hohtava Pia lähestyi alttaria ja Anttia isänsä käsipuolessa. Pitkä, punaisista neilikoista, vihreistä kukkalehdistä ja kultalangasta solmittu kukkalaite ulottui maahan saakka, punaiset kivet hehkuivat Pian kaulalla ja korvia koristivat Ukin tekemät korvakorut.
Hääväki nousi seisomaan ja seurasi morsiamen matkaa sulhastaan kohti. Naiset pyyhkivät kyyneleitään liikutuksesta ja joku miehistä nieleskeli, kun ei tohtinut tunteitaan muuten näyttää.
Penkkien alla jännitettiin myös
"Shsss..! Nyt ihan hiljaa ja paikallanne, supatti Isä-hiiri perheelleen ensimmäisen oikean penkkirivin alla, siellä sulhasen suvun puolella.
"Nyt ei mitään mekastusta. Ja pojat, tuosta valuvasta kynttilästä keskustelen kanssanne myöhemmin: eikö meillä ollut puhetta tänne tultaessa ettei kattokruunuissa keikuta?" Isä-hiiri kyseli pojiltaan.
"Ja sitten muistakaakin laulaa virsi; olen sen teille opettanut", se vielä jatkoi matalalla äänellä eteensä lattialle pudonnutta vihkiohjelmaa tutkien. Ja niin kaikki hiirilapset kuuntelivat hiljaa musiikkia, papin puhetta ja laulua. Jopa kaksi vilkkainta malttoi pysyä lähes paikoillaan.
Myös morsiamen puolella, penkkirivien alla, valmistauduttiin juhlaan. Hiirisuku yritti löytää oikeaa järjestystä ja mukavaa sijaa hännilleen vältellen ihmisten jalkoja, jotka tuntuivat osuvan joka paikkaan. Kaikkialla suittiin häthätää häntiä, niskavilloja ja viiksikarvoja. Siisteys on hiirelle a ja o. eivätkä kaikki kaukaa saapuneet olleet vielä ehtineet puhdistaa matkan pölyjä.
Tänään oli tärkeä päivä myös hiirille, sillä nyt tavattiin kaikki omat hiirisukulaiset ja vahvistettiin vanhoja siteitä. Saattoipa hiiri löytää tulevan puolisonsa näistä juhlista.
Lupaus
Vihdoin morsiuspari seisoi alttarin ääressä selin hääkansaan. Pappi puhui. Kun vihkiparin ystävät esittivät kappaleen "tuu mun vaimoksein", kostuivat myös kaikkien hiiriäitien silmät. Kun kertosäe laulettiin toiseen kertaan, joku tarttui puolisonsa häntään ja sipaisi sillä silmänurkkansa kuivaksi. Joku rutisti poikastaan tiukemmin kylkeään vasten liikutuksesta huokaisten. Ja onpa tuota laulua hyräilty monessa pesässä sen jälkeen hiiriäitien lapsiaan uneen saatellessa.
Mutta mitä pappi oli sanonut, se meni useimmilta ohi korvien. Tunnelma oli niin voimakas, etteivät puhutut sanat siitä läpi päässeet. Paitsi ne kaksi: "tahdon" sanoi Pia niin voimakkaasti, ettei noin hennosta morsiamesta olisi saattanut kuvitella sellaista voimaa lähtevänkään. "Tahdon" ilmaisi kantansa myös Antti. Ja niin oli heidän yhteinen polku alkanut, kaksi ihmistä oli liimattu yhteen toivottavasti loppuelämäksi. Viimeistään nyt, kastui viimeinenkin silmäpari vaikka suupielet kääntyivät silkasta onnesta ylöspäin.
Hääväki siirtyi ulos odottamaan tuoretta avioparia. Ja kuten aina hiiriväki odotti, että jalkojen marssi kirkon penkkirivien välissä hiljeni. Muutama keskenkasvuinen hiirikoltiainen hyppäsi kuitenkin Pian Emmu-mummun pyörätuolin jalkatelineelle. Uteliaat hiiriserkukset Stefan ja Vertti eivät jaksaneet odottaa sisällä, koska seuraavaksi aivan selvästi tapahtui jotain ulkona. Ovella serkukset livahtivat pyörätuolin kyydistä, laskeutuivat vilkkaasti rappuset ja vilkuilivat uteliaina miesten lahkeitten takaa.
Hääväestä hiiret, jotka olivat malttaneet odotella sisällä, palkittiin kuitenkin ensin. Vain ne näkivät, kuinka Pia ja Antti vaihtoivat keskenään "nyt olemme perhe" -katseet, halaukset ja suudelmat.
Onneksi lattialle oli pudonnut jokunen nenäliina, sillä hiirikansan onnenkyyneleet virtasivat vuolaasti. Leppälahdesta juhlaan saapuneet olivat pakahtua ylpeydestä. Olihan niiden klaani seurannut joka kesä Pian kasvua pienestä tylleröstä ja miettinyt Antin nähdessään, että nyt taisi astella vävy mökkipolulle.
Kohta Pia ja Antti astuivat ovisuuhun ja pysähtyivät seisomaan hääväen eteen kohti auringonpaistetta. Innokkaimmat hiirilapset olivat silloin jäädä Pian laahuksen alle, sillä niin lähelle ne olivat malttamattomina rynnänneet.
Mutta vielä piti hiirikansan odottaa vähän, ennen kuin päivän paras hetki koitti.
"Nämä onkin kunnon häät", tuumi yksi vanhemmista hiiriherroista: "Näyttävät heittävän auringonkukan siemeniä ja kauraa hääparin onneksi. Saammekin syödä oikein ruhtinaiksi keskellä kirkasta päivää."
Kun Pia ja Antti astelivat kirkon kivirappusilta kohti odottavaa hevosta ja kiesejä, oli ilma sakeanaan hiirten juhlaruokaa. Onneksi ihmisten katseet viipyivät vihkiparin onnellisissa silmissä, sillä maan rajassa kuhisi hiiriväki. Useimmat täyttivät poskipussinsa pullolleen siemeniä, sillä eihän siinä aukealla voinut kauaa oleskella. Oli kiire.
Pitkän puvun salaisuus
Oli selvää, että lähimmät hiiriperheet matkaisivat Suitian linnaan, häätaloon, hevosen vetämissä kieseissä hääparin kanssa.
Nyt selvisi myös se, miksi morsiamella piti hiiriväen mielestä olla häissään pitkä puku ja mieluummin montakin alushametta.Pitkän puvun helmaa pitkin, poimujen suojassa oli hyvä nytkin nousta korkealle kieseihin. "Nämä nykyajan kankaat ovat vain niin liukkaat" tokaisi Anna-hiiri, mutta vikkelästi senkin onnistui päästä hameen saumassa roikkuen kieseihin.
Muu hiirikansa yritti saada kyytiä häätaloon omien ihmisperheittensä autoissa, mutta joutuipa joku turvautumaan ulkopuoliseenkin apuun. Onneksi kirkon eteen kerääntyi aina väkeä ihastelemaan hääparia ja juhlaväkeä. Siitä sitten vain hiiri lahjetta pitkin pyörän tarakalle, kassin mutkaan tai auton puskurin päälle kyytiläiseksi. Näin oli hiirikansan pitänyt aina matkata, sillä omia polkupyöriä, autoja ja ajokortteja ei hiirillä ollut, mutta kekseliäisyyttä sitäkin enemmän.
Kupliva maistuu hiirellekin
Ehdittyään ensiksi ovesta ulos, oli Stefanin ja Vertin onnistunut keplotella itsensä kaurapussiin kiesien penkin alle. Matka taittui siinä mukavasti jyviä nakertaen, mutta kuuma meinasi tulla. Ja vähällä oli, etteivät koltiaiset joutuneet hevosen hampaisiin. Kaverukset kun eivät tienneet, että aivan pian olisi hevosen välipalan aika.
Vaikka hääpari lähti kirkon pihalta ennen muita, se odotteli vanhan tavan mukaan jossain, että kaikki muut ehtivät perille ennen heitä. Tuolloin hevonen sai kaurapussin kaulaansa ja alkoi kaikessa rauhassa rouskuttaa herkkuaan. Onneksi pussissa oli reilusti jyviä, sillä muuten tuo kelpo eläin olisi vahingossa hamunnut pehmeitten huuliensa taa myös pienet hiiret. Nyt sen onnistui kuitenkin vain kutittaa Vertin niskavilloja.
Paitsi kuuma, oli kaurapussissa myös niin pölyistä että kurkkua pisteli. Siksi hiiret perille päästyään ryntäsivät ensi töikseen juotavaa etsimään. Vanhan linnan kivisen rapun juurelta löytyi muovinen kertakäyttömuki, jossa kirkkaasti kupliva vesi odotti nauttijaansa. Kuplat kutittivat hiiren kuonoa ja tuntuivat vielä suussakin, mutta kaverukset nauttivat vatsansa täyteen tuota kummallista vettä.
"Ei meillä Hikirannassa vesi tällaiselta maistu eikä kutita alas mennessään", tuumasi Vertti ja hikkasi. Samassa molemmat saivat kunnon kylvyn, sillä kevyt muki ei hiirien kurkottelussa pystyssä pysynyt vaan keikahti kumoon heidän päälleen.
Kun ihmiset ja hiiret olivat alakerran paneloiduissa saleissa syöneet pitkään ja pitäneet puheita, oli vihdoin hääkakun aika. Kaikki olivat kerääntyneet ison pöydän ympärille; väkeä tungeksi ovisuita myöten eivätkä kaikki sittenkään mahtuneet mukaan. Valkoiselle liinalle oli katettu riviin kahvikuppeja, oli valkoisena kimaltavaa sokeria, kermaa, pipareita ja tietenkin monikerroksinen kakku, jonka ylimmässä osassa seisoi Pian tekemä veistos: minikokoinen hääpari, kuva heistä itsestään. Odotettiin joukolla kakun leikkuuta.
Pöytäliinan pitkien helmojen suojissa odottivat myös hiiriklaanien vanhimmat. Ne katsoivat ympärillä kiertyviä kenkäpareja, joista kaksi seisoi kaikkein lähinnä. Antin kiiltävät mustat kengät ja Pian pienet koristellut kullanhohtoiset kengät. Odotettiin polkaiseeko kumpikaan jalkaansa kakkua leikatessa: sanovat, että sillä on jatkossa sananvalta talossa. Mutta eivät polkeneet jalkaa kumpikaan – halusivat tasa-arvoa perheeseen.
Vihdoin kaikki saivat kakkunsa ja kahvinsa. Hiirikansa ei kahvista piitannut, mutta makea kermakakku oli sen makuun. Hyörinässä aina jotain kierähti lattiallekin, ja lakaistiin pian katseilta pöytäliinan alle piiloon. Siten myös hiiret saivat osansa hääkakusta, ässä-pipareista ja kiiltävästä sokerista.
Hiirien tärkeä tehtävä
Kaiken keskellä myös hiiret tutustuivat uusiin sukulaisiin. Hiiret miettivät myös sitä, kuka ottaisi nuorenparin omalle vastuulleen. Ilman muuta se olisi joku Lohjan Jukan tai Lohjan Timon hiiriperheistä. Ehkä joskus aikaa myöten solmittaisiin myös liitto näiden kahden hiiriperheen välille ja alkaisi ihan uusi sukuhaara. "Mutta kuka olisi nyt valmis muuttamaan Helsinkiin? Sillä sinne pitäisi mennä, keskelle suurta kaupunkia, jos aikoi Antin ja Pian perheestä huolta pitää", tuumi ääneen Ukki-hiiri ja osoitti sanansa joukon vanhemmille hiirisukujen edustajille.
Jo pidemmän aikaa ovatkin hiirisuvut, jotka pian alkoivat nimittää itseään klaaneiksi, seuranneet ihmisten elämää ja kertoneet kotitontuille havainnoistaan. Kuulemansa perusteella ihmisperheen kotitonttu saattoi päätellä milloin sen apua todella tarvittiin.
Tällä kertaa, Pian ja Antin häissä, hiirisukujen tapaaminen oli erityisen tärkeä päätöksenteon paikka, sillä nyt piti sopia siitä, kuinka tuota vanhaa perinnettä voitaisiin jatkossa noudattaa.
Päätöksiä tarvitaan, koska hiirellä ei ole hyvä kaupungissa
Ei ole helppoa hiirellä suuressa kaupungissa, sen tiesivät monet.
"Joo, sitä ei enää niin vain muuteta kerrostalon vintille tai kellariin, saatikka keittiönkaappiin. Siksi meidän tulee sopeutua nykyaikaan", tuumasi Timo-hiiri.
"Mutta perinteistä on pidettävä kiinni", totesi joku sen vieressä.
Syntyi aikamoinen mutina, kunnes Titta-hiiri totesi ykskantaan: " Nykyaikaan tulee sopeutua. Meidän pitää huolehtia ihmisistämme, mutta jos emme voi tehdä sitä kuten ennen, täytyy löytää uusi keino. Kuunnellaan, mitä Lohjalla on mietitty."
Ja niin kertoi Tuula-hiiri Jukka-klaanista ajatuksensa siitä, etteivät hiiret enää muuttaisikaan jokaisen kotoa pois kasvaneen perheenjäsenen perässä milloin minnekin. Hiirillä kun ei enää ollut hyvä kaikkialla. Jos hiiret voivat huonosti, niin kuinka ne voisivat jatkossa vastata ihmisistään?
Oman hiiriklaaninsa pää, Timo, oli sitä mieltä, että pitää antaa uusille hiiriperheille mahdollisuus asua lähellä maata. Kuin edellisten ajatusten tueksi joku helsinkiläisistä kuvaili elämisen hankaluutta nykyaikaisessa kerrostalossa, sähkölukkoja ja koneellista ilmastointia, joka oli monelle loukku.
Jotenkin täytyi siis järjestää niin, että vain joku hiiristä kerrallaan matkustaa perheen mukana kaupunkiin vaaralle alttiiksi. Sitten jos ihminen muuttaa omakoti- tai rivitaloon, voisi klaani muuttaa mukaan pysyvästi.
"Tai sitten keskitymme jatkossa vain kesämökkien kautta pitämään yhteyttä perheisiimme. Kovin monet käyvät nykyisin mökeillään kovin tiuhaan ihan vuoden ympäri!", päätti Timo lohjalaisten puheen.
"Hmm. Ainakin Hikirannan klaani on koko ajan asunut paikallaan. Sen ihmiset ovat olleet menossa milloin missäkin. Ei ollut puhettakaan, että kukaan olisi muuttanut Fammu-ihmisen nurkkiin kaupunkiin, joten klaanissa päätettiin pysyä maalla koko ajan. No, Palokassa käväistiin, mutta sielläkin olleet palasivat sitten Hikirantaan. Ja hyvin on mennyt.
Sitä paitsi, ei tullut kenenkään mieleen lähettää ketään sen Veeran perässä maailmaa kulkemaan. No, ensin yritettiin, mutta kahdeksannen muuton jälkeen palattiin repun taskussa Hikirantaan. Yhteyttä on kyllä pidetty ja kylässä käyty, mutta tultu kipin kapin takaisin, sieltä Sambiastakin, missä kotipiirissäkin saattoi kuhista jos jonkinmoista hiirelle ylen vaarallista elukkaa", tällaisen pitkän vuodatuksen antoi vasten tapojaan Eero-hiiri, joka oli aina ollut kuulu siitä, että pysyi asiassa.
Niin siinä sitten todettiin perusteellisessa keskustelussa, että yhtä tärkeää kuin säilyttää siteet ihmisperheisiin oli hiirikansan varjeleminen. Vastedes mietittäisiin yhdessä olisiko uusi asemapaikka hiiriperheelle sopiva. Ja jos ei ollut, niin sitten pidettäisiin huolta muuten.
"Etänä", sanoi joku. "Moni ihmisistäkin tekee nykyisin töitään etänä", se oli kuullut.
Pörrö pääsee etätöihin
"Ehdotan siis, että annamme etätyönä tämän Antin ja Pian uuden perheen Pörrö-pojalleni , jatkoi Timo-hiiri ylpeänä, "Kelpohiirenä Pörrö olisi omiaan tuohon tehtävään — peloton ja sitkeä. Niistä taidoista on hyötyä hiirelle, joka saattaa joutua jos jonkinlaiseen paikkaan. Itse asiassa Pörrö, joka on saanut nimensä Pian Pörrövaarin mukaan, matkasi jo tässä yhtenä viikkona Antin kassissa Helsinkiin. Kaksi viikkoa oli reissussa, ja hyvin pärjäsi. Siellä eteisen kaapissa oli kuulemma ollut hyvin kodikasta."
Pörrö siirtyi joukon keskelle arvioitavaksi. Vanhemmat nuuhkivat vuorotellen tarkkaan sen pään molemmin puolin. Viiksikarvat hapuilivat toisiaan. Mentiinpä siinä porukalla hetkeksi kerällekin, jotta olisi lähemmin saatu tuntumaa toisten mielipiteeseen. Tarkkaavaiset silmät tutkivat Pörröä ja toisiaan, käpälät raapivat korvanlista – mitään ei sanottu. Ei ennen kuin hetken perästä.
"Pörrö on ihan ok. Ja jos hän tarvitsee apua kaupungissa liikkuessaan, autan mielelläni. Itse muutin juuri Sörkkään, hmm.. siis Sörnäisiin, Helsingin keskustassa ihmiseni Mikon mukana", ilmoitti arkailematta mielipiteensä Samuli-hiiri klaaninsa nuoresta iästä huolimatta. Ja pian sai Pörrö kaikkien muittenkin tuen puolelleen.
Ilta pimenee, mutta auringonkukat hehkuvat
Suuren pöydän alla kokousta pidettäessä oli ilta ehtinyt jo pitkälle. Pöydän päältä oli kakun murut korjattu pois ja tilalle katettu suolapalaa. Väki oli siirtynyt ulos.
Tämä kesä oli ollut kuuma ja kuiva. Yhä nytkin elokuussa oli illalla lämmin kuin päivällä. Pihapiirin kiviaidalle asetelluissa kannuissa kukkivat auringonkukat hehkuvina, kuin sata aurinkoa olisi edelleen valaissut pihaa.
Ihmiset juttelivat, muistelivat menneitä ja suunnittelivat tulevaa. Vanhoja rapistuneita siteitä solmittiin uudelleen ja kaikki nauttivat.
Ihmisten lailla olivat hiiretkin tulleet ulos yhä kesäiseen ilmaan. Nuorimmat olivat kiepahtaneet nukkumaan sammaleisiin kivenkoloihin, uskaliaimmat keikkuivat kiviaidoilla ihmisten tuntumassa.
Vanhimmat hiiret olivat kuitenkin vetäytyneet lahjapöydän pakettien taa nauttimaan iltakonjakkia, jonka joku oli unohtanut pöydälle.
"Ai, niin. Pojille piti pitää ripitys siitä kirkon kynttilästä", tuumasi Timo-hiiri. "Mutta toisaalta, eihän mitään pahempaa tapahtunut, saimmepa vaan taas jotain muisteltavaa, joten olkoon — näin juhlan kunniaksi", se ajatteli itsekseen.
Kommentit