Vertti istui hämmentyneenä kuusen alla. Sen ympärillä kävi kuhina ja siipien huiske. "Noh, onpas täällä väkeä. Sinitiainen, hömötiainen, tuo taitaa olla vihervarpunen, kun on isompi muita. Niin ja tuo talitintti, sekin aika iso", kertasi pieni hiiri mitä oli vanhemmilta linnuista oppinut.

"Hei, siirry alta pois", huikkasi Tane ja pukkasi Verttiä takamukselle niin, että tämä oli törmätä maassa siemeniä möyhivään hömötinttiin, "täällä olisi muitakin tulossa." Ja niin olikin. Hiirinuoriso oli tullut oikein joukolla ihmettelemään lintulaudan vilskettä.  Pyöreästä aukosta kuusten juurella tunki ainakin neljä hiiripäätä viiksikarvat vinhasti väristen. Tanen takaa kurkistivat Vertin isommat sisarukset Mikko, Inari ja Inkeri.

Hiiret pysyttelivät visusti oksiston suojassa, sillä lintujen määrä oli niille aivan hämmentävä, vähän pelottavakin. Vertistä tuntui että lintuja oli joka paikassa, ja että ne olivat koko ajan liikkeessä. Ensin istui yksi lintulaudan laidalla, yksi sen harjalla, pari puun oksilla, joku maassa, ja sitten jokainen olikin jo vaihtanut paikkaa. Ja uusia tuntui saapuvan kaiken aikaa.

Siemenet rapisivat maahan. Aivan kuin linnuilla olisi ollut yhteinen sopimus, että laudalle mahtuvat tiputtivat ruokaa kaikille muillekin. Maa oli sakeanaan kuoren puolikkaita ja kokonaisia auringonkukan siemeniä. Ne peittivät lumen laajalta alueelta kokonaan. 

"Varsinainen torikokous", totesi Tane. "Sirkus paremminkin, mites me nyt tänne enää sovitaan", sanoi siihen Inari ja väisti vähän paikalle pöllähtänyttä uutta lintuparvea. "Hei! Mistä te kaikki tänne osasitte tulla? Oliko tästä ilmoitus jossain?" Inari kysyi urpiaisilta, jotka punaiset päälaet kallellaan ihmettelivät hiirisisaruksia. "Tää kun on vähän niinku meidän pihassa, siis meidän..", Inari sanoi ja osoitti sanansa parvelle. Samassa koko urpiaisparvi pöllähti ylös lentoon ja siirtyi seuraamaan tilannetta lähipuiden oksille. Inari oli tyytyväinen kun oli saanut säästetyksi edes osan siementulvasta itselleen ja sisaruksilleen.

Hiiret olivat kukin vuorollaan napanneet itselleen siemenen ja purivat nyt rikki sen raidallista kuorta. Sisältä paljastui pehmeä, vaalea ihanan rasvainen herkkku: "Vau! Tää on parempaa kuin ruttuset pihlajanmarjat!" huokaisi Mikko onnessaan ja jatkoi jyrsimistä.

Urpiaisetkin alkoivat yksi toisensa perään laskeutua lintulautaa pohjatuulta vastaan suojaavien pikkukuusten oksille ja sitten maahan siementen luo. Talitinttiuros oli nimittäin todennut, että lintulaudalla on aina ennen kaikkea linnuilla nautintaoikeus. Armollisesti hän antoi kuitenkin hiirinuorisollekin luvan ruokailuun maassa lintulaudan alla, jos nämä vain osasivat käyttäytyä asiallisesti ja antaa aikuisten syödä. Inkeriä vähän hävetti: "Niin, eihän me mitään…Kyllähän täällä on avoimet ovet, siis tai ei siis ollenkaan ovia, vapaa pääsy", se soperteli ja katsoi itseään paljon isompaa lintua.

Lyhyt talvipäivä hämärtyi. Kuusien oksille ihmisen asettamat ulkovalot alkoivat loistaa ensin himmeästi ja sitten pimeyden laskeutuessa ne tuikkivat kuin tähdet. Parvi toisensa jälkeen lähtivät linnut etsimään minne päänsä yöksi kallistaa ja hiiretkin lähtivät kotikoloaan kohti. Jokainen oli syönyt vatsansa täyteen ja poskissa oli vielä viemisiäkin. Hiirivanhukset eivät tohtineet hevin ulos talvipakkasella, ja niinpä suku kuljetti niille ruokaa poskissaan. – Silloin kun ruokaa oli tarjolla, ei hiiriklaanissa kenenkään tarvinnut mennä tyhjällä vatsalla nukkumaan.