ja Vertti lähes kumoon keikahti.
Ihminen liikkui vilkkaasti ja maisema vaihtui tiuhaan.
Oli hurja retki Vertillä - seikkailu sangen kova.
"Onko kukaan hiiri koskaa moista nähnyt?
Liekö kukaan lentänyt kuin minä?" tuumasi Vertti,
tarrasi hupun reunaan ja katseli ympärilleen.
Tuossa oli ketun helminauha,
tuolla hirven metrin askel
ja tuolla jänön polku
tiuhaan tampattu.
Verttiä huimasi. Hikirannan hiiriklaanin pienimmäinen ei ollut
ennen eläessään katsellut mitään näin korkealta. Mutta uteliaisuus voitti
huimauksen ja pelon. Vertti-hiiri oli turvallisesti ihmisen hupun sisäpuolella,
kynnet tarrautuneena pehmeään vuorikankaaseen. Kuono ja silmät vain
pilkististivät reunan yli, kun Vertti katseli maisemaa. Metsän keskellä
avautui luminen laakea alue. Sitä halkoi kiemurtava polku, jota pitkin
Verttikin nyt eteni. Se oli päässyt peltolenkille ihmisen ja Vilho-koiran
kanssa.
Koira vilisti edellä polkua eteenpäin, korvat keikkuen. Välillä se poikkesi
umpihankeen ja peittyi lähes selkäänsä myöten. Pomppimalla se eteni
pehmeässä lumessa; korvat lensivät ylös ja alas, häntä oli innosta korkealla
kaarella. Tuon tuosta Vilho painoi kuononsa syvälle lumeen, kaivoi välillä villisti
ja jatkoi sitten taas matkaa. Peltolenkissä olikin parasta, että sai mennä
vapaana ja haistella kaikkea. Ilmassa risteilivät luonnon tuoksut ja
lumesta nousivat eläinten hajut. "Tuosta oli mennyt kettu, tuosta joku
jolla oli terävä tuoksu, täällä on käynyt myyrä", luki koira kuonollaan
hajukirjaa edetessään.
Vertti katseli näköalapaikaltaan avautuvaa maailmaa. Se ei ollut koskaan ennen
nähnyt millaisia kuvioita eläimet jättivät lumeen siinä kulkiessaan.
Olihan se toki kokenut miltä tuntui pudota hirven askeleen tekemään
lumikuoppaan: se oli syvä eikä siitä ollut muuta ulospääsyä, kun kaivaa käytävä
lumen läpi vapauteen. Jäniksen jäljet olivat taas kuin laakeita lautasia hangella;
aina ei edes tajunnut jäniksenjäljessä kulkevansa. Vertti alkoi rentoutua ja
hellitti hiukan kynsiensä otetta.
Mutta mitä nyt?
Maailma pyörähti ympäri. Lumikiteet pöllähtivät kuonoon ja Vertti huomasi
pudonneensa hankeen. Ihmisten hajumaailma on aivan onneton, mutta hiiri tiesi
sitä ympäröivästä hajusta, joutuneensa keskelle ketun tassunjälkeä. Onneksi
tuoksu oli jo heikko. "Lienee mennyt tästä aamulla", tuumasi hiiri,
"ollut metsästysmatkalla, ruuan haussa. Täällä haisee nimittäin myös
myyrä. Juuri, kun se aikoi selvittää mistä tuoksu tuli, sen edessä aukesi
käytävä. Lumiseinään ilmestyi ensin pitkä vaaleanpunainen kuono, sitten
tupsahtivat lumen takaa myös tuuheat viiksikarvat, sitten tummat silmät ja
pehmeä tumma turkki.
Päästäinen se onkin, totesi Vertti ja huudahti: "Huh, kun
säikähdin". "..kun säikähdin!", totesi myös
huojentunut päästäinen. Se oli hengästynyt juostuaan ensin aamun kettua pakoon,
ja päästyään vasta livahtamaan koiran kuonon tieltä. Elämä luonnossa ei
ole vain ruuanjyrsintää, oli sanonut Vertin isoäitikin ja kuunneltuaan
päästäisen kertomusta aamupuuhistaan oli Vertin nyt pakko uskoa vanhaa
sananlaskua.
"Sinä olet nyt vähän väärässä jäljessä", totesi päästäinen Vertille.
"Tämä ei ole ollenkaan turvallinen paikka kaltaisellesi pihahiirelle.
Miten sinä tänne tupsahdit keskelle peltoa, lentämällä vai?" "Niin,
lentämällä - kai?", vastasi Vertti ja kertoi kuinka oli rauhassa tutkinut
jotain pehmeää punaista, joka oli lojunut pihapolun vieressä. Hiiri oli
löytänyt ihmisen kaulaliinan, jonka leikkisä koira oli saanut hampaisiinsa ja
kantanut voitonmerkkinä ulos. Ja unohtanut sitten.
"Juuri, kun pääsin kaivautumaan sen vaaleamman raidan kohdalle, niin hups!
Se punainen kiskaistiin maasta ylös. Oli pakko tarrata kunnolla kiinni, sillä
enpä ole ennen moista keinutusta kokenut. Niin, ja sitten jo löysinkin itseni
jostain hämärästä ja lämpimästä. Kun vihdoin pääsin kipuamaan valoon, huomasin
keikkuvani jossain korkealla ja pihapuiden jäävän nopeasti taakse.",
Vertti selitti innoissaan kokemaansa. Sitten se nielaisi: "Niin,
mitenkähän täältä pääsisi pois? Pitäisikö huutaa, että ihminen tulisi
hakemaan?"
Päästäinen alkoi hermostua. "Vielä sitä ihmistä tähän, silloinhan tulee
koirakin, ja hampaissa ollaan", se tuhisi ja raapi korvallistaan.
"Ei! Mutta minä vien sinut, sinne missä ihminen poistuu pellolta. Tiedän,
missä se aina ottaa sen otuksensa kiinni. Siinä voit hypätä kyytiin, mutta minä
olen silloin toivottavasti jo kaukana", suunnitteli päästäinen ja hävisi
käytävään.
Vertti pinkaisi perään. Siellä täällä käytävä haarautui, ja päästäinen
nuuhki ilmaan oikeaa reittiä etsien. Jostain tunki peltoheinää, tuossa näkyi
pieni poimulehden lehti, tuossa apilaa. Jostain käytävästä kuului selvää
vikinää - siellä oli pesä. Vaan tällä kertaa ei Verttiä viety vieraisille, piti
ehtiä polun päähän ennen ihmistä. Onneksi päästäisen käytävä oikaisi
pellon halki siinä missä polku oli tehnyt jyrkän mutkan metsän laitaa seuraten.
Tultiin perille.
Vertin edellä kulkenut päästäinen työnsi varovaisesti päänsä ulos käytävästä.
Kohta se siirtyi kokonaan ulos, nousi takajaloilleen ja nuuhki: "Sieltä
taitavat tulla, olin kuulevinani askelten narinaa", se totesi Vertille ja
osoitti maata: " Näetkös, tässä on polku vähän leveämpi, sillä ihminen
laskeutuu aina puhdistamaan lumipaakut koiran tassuista ja kuonosta ennen kuin
ottaa sen naruun. Jos sinulla on onnea, pääset kipuamaan ihmisen
takinkäänteeseen tai kaulahuivin kautta takaisin huppuun. Mutta ole tarkkana.
Anna koiran mennä ensin ohi. Vasta kun ihminen on sinun ja koiran välissä,
pinkaiset pihalle."
Nyt jo kuului koiran tassujen rutina polun pintaa vasten. Päästäinen pakeni
omaan käytäväänsä ja toivotti hyvää kotimatkaa. Vertti jäi jännittyneenä
odottamaan: "Viimeksi jouduin huppuun ihan vahingossa, miten minä sinne
osaan itse kavuta? " Mutta onneksi Vertti oli myös Hikirannan hiiriklaanin
nokkelimpia, eikä pienestä koostaan huolimatta pelännyt ihmistä: ihan tuttuhan
se oli, joka päivä siinä samalla pihalla. Mutta koiran kanssa oli syytä olla
varovainen, tuumasi Vertti ja peruutti vähän taaemmaksi käytävään.
Koira tuli, meni ohi touhuissaan. Ihminen tuli ja kaivoi taskustaan jotain,
joka sai koiran pysähtymään. Vertti tiesi: "Tuo on se herkku!" Niitä
oli joskus löytynyt pihasta, ihmisen ja koiran kuljettua ohi. Nyt ei kuitenkaan
herkkua Vertille herunut, mutta onneksi ihminen laskeutui samalla toisen
polvensa varaan koiraa puhdistamaan. Pitkän punaisen kaulaliinan hapsut
ylettivät polun pohjalle ja Vertti käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja kapusi
ylös pehmeää neulosta.
Pian oli koira kytkettynä, ihminen
nousi pystyyn, asetteli kaulaliinan paremmin ja suoristi hupun reunan. Ja niin
jatkui Vertin matka ihmisen kyydissä takaisin kohti kotipihaa. Peltolenkki oli
tehty.
Kommentit