Perhe oli ollut mökillä Roppaniemessä. Vanhassa hirsituvassa kelpasi asua ja ulkotulilla laittaa muurinpohjalettuja ja muita herkkuja. Savustuspöntössä kypsennettiin kalaa, jota oli verkolla selältä pyydetty ja illalla saunottiin rantasaunassa. Sadesäällä luettiin hyviä kirjoja ja tyvenellä soudeltiin lahdella ja istuskeltiin ongella. Mitä muuta ihminen kesältä lämmön lisäksi olisi voinut toivoa? — No, ehkä vähän vähemmän hyttysiä ja vielä suurempia kalasaaliita.

Mutta kesä loppui aikanaan. Illat pimenivät ja saunan ikkunan taa täytyi laittaa lyhty, huussipolulle ripustaa toinen ja iltakirjan lukuun tarvittiin jo taskulamppu. Pian päivällä satoi enemmän kuin paistoi, lehdet kellastuivat ja leijailivat maahan. — Siis ei auttanut mikään, vaan perheen piti lähteä paluumatkalle kerrostaloon, sähkövaloon, television ja tietokoneen ääreen.

Auton takakontti oli raskaana lakanoista, pyyhkeistä, saappaista, sadetakeista, vaatteista, kirjoista, marjasadosta - kaikesta mahdollisesta tavarasta, jota oli kesälomalla tarvittu. Takapenkillä keinottelivat lapset ja Lilla-koira, edessä vanhemmat - äiti eväspussi jalkojen välissä lattialla ja isä auton ratissa.

Talvella perheellä on toiset tarpeet ja työt. Isä opettaa kauppaopistossa miten täytyy toimia ettei loukkaa toista tai riko lakia. Äiti taas neuvoo oppilaille suurkeittiön oppeja; kuinka ruokkia kerralla iso joukko ihan työkseen. Ja lapset ovat vielä koulutiellä ottamassa selvää, kuinka isona pärjätä, perheensä elättää, itseänsä ilmaista ja elämästä nauttia. Siinä sitä on paljon opettamista ja oppimista yhdelle perheelle.


LÄHTÖ



Hiiriperhe oli katsellut mäeltä, korkean kiven päältä: Puolen päivää siellä oli menty edestakaisin. Rantaan, saunalle, kellariin ja autolle. Oli kanniskeltu ja touhuttu.

Sitten se isoin ihminen oli kiertänyt vielä kertaalleen kaikki paikat. Noussut tikkaat ja laskenut jotain piipun päälle. "No, nyt on piipun päällä hattu. Eipä mene sade sisään, eikä lumi. - Voihan hyvin mökkiseni, keväällä taas nähdään", näin puheli mies mietteissään.

Muut ihmiset, olivat ahtautuneet meluisaan metallilaatikkoon - autoon. Kuului viimeinen oven pauke, peruutus hiekkakasan kupeeseen, nokka tielle ja menoksi.

Kohta näkyi vain pölypilvi puitten takaa, ja ihana rauha ympäröi korkean kiven. Tämä oli jotenkin erilainen hiljaisuus kuin ihmisten kaupparetkelle lähtemisen jälkeen. Silloin jäi ainakin se iso musta pihamaalle makailemaan, pyykkinarulla roikkui aina jotain ja rapulla oli rivissä kenkiä. Mutta nyt - ihan oli autiota kaikki. Ja hiljaista.

Viiksikarvat vain värisivät, kun hiiret kurkottelivat etutassut ilmassa katsellen alas mökille. Tuuli vähän latvoissa suhisi, eikä kukaan tohtinut ensin liikahtaa. Vaan sitten joukosta se uteliain, Martti, laskeutui neljälle tassulleen ja vaelsi hiljaa mustikanvarpujen lomitse pihaan. Muut vain kummastelivat vieläkin moista rauhaa.

Varoen nuuhki Martti ja tutki: Kivenkoloon oli kaadettu kahvinporot, kuten aina. Kirves lyöty hakkuupölkkyyn liiterikatokseen. Puut pinossa. Vaan rapulla ei mitään. Poissa oli saappaat, poissa koiran kuppi. Siis ehkä koirakin. Vain hieman hajua ilmassa leijui. Koira oli ollut suuri kuin karhu ja musta, mutta haju oli enää hatara jälki. Kalpea aavistus, jota ei tarvinnut pelätä.


Martti tuumi: "Kummallista. Heti tulivat kun lumi suli ja jäät lähti. Valtasivat paikat, olivat kuin kotonaan. Ja nyt ne oli sitten poissa. Yks kaks." Vaan hyvä, että lähtivät sillä nyt oli aika metsähiirten ottaa takaisin se, jonka olivat kesäksi ihmisille menettäneet. Ihmeellinen
hirsitalo, jossa sata koloa ja peiton mutkaa odotti tutkimista. Suuri seikkailu pöllöiltä ja syystuulilta turvassa. Varsinainen hiiren huvipuisto.

MARTIN LÖYTÖ



Vaan mikä se tämä, nuuhkii hiiri.
Muovilta tuntuu, liukaskin lie ja suuri:
korkea kuin kivimuuri ja leveyttä pienen oven verran.

Tassu liukuu pinnalla, ei pidä varvas. Siis ei kiivetä voi.
Koukerot kylkiä peittää, tekstiäkö lienee.
Lukisin jos osaisin, vaan en osaa, tuumii Martti, utelias hiiri.

Ympäri kulkee lattian tasalla ja tutkii
mikä lie tuo suuri, mi tilan täyttää.
Onko ilo vai onko haitta, vai aivan turha tapaus?

Viiksikarvaa kutittaa, enteileekö jotain?
Ei malttais Martti odottaa vaan sen tekis mieli koettaa:
josko hammas muovin voittaa.

Annas olla, jo pieni reikä tuo ilmoille ihmeen!
Mikä tuoksu: kuin sata suurta luuta, kolmen viikon kastikkeet ja paistit,
aamiaismurot ja monen päivän juustojuhlat.

"Hei tulkaa kaikki", Martti kololle ryntää ja sieltä ulos.
"Tämä teidänkin täytyy nähdä - ties vaikka koko suvun",
hän ylpeänä löydöstänsä huutaa ja hetkessä poissa on hiljaisuus.

Pian kymmenen hiirtä kohti mökkiä ryntää:
isä, äiti, isovanhemmat ja eno ja kaikki nuoret hiirilapset.
Pienen pienet tassut kurkottaa askelta pitkää. - Nyt on kiire.

Joukon kanssa siinä sitten mietitään uskaltaako reikää suurentaa.
"Voiko se olla myrkky, entä hiirennakki?" kysyy äiti hiljaa.
"Vai pelkkää pilaa, niin kuin se deodorantti, vain hajua ei ruokaa",
miettii eno.

"Ei pelkkä haju noin paljon tilaa vie", tietää isä.
"Ja hiirennakki on aivan erilainen, metallia mitä lie", sanoo isoveli.
Siis yhdessä tuumien päätetään ihan vähän lisää nakertaa.


KUHMON KUULU SÄKKI

Pian sen tiesi koko hiiriväki. Siellä perukoilla oli mökki, jossa ihmesäkki ruokaa täynnä. Vaelsivat joukolla kohti. Joku jopa jänikseltä kyytiä aneli: "Voi vie minut ja lapset, on nälkä meillä. On sulla pitkä loikka ja nopeasti hangen poikki lennät. Me ei paineta paljon jos selkään huolit." Niin tallautui mökille pian pikkuinen polku, syksyllä liukas, lehtiä täynnä ja hiirikansaa. Pakkasten jälkeen luminen reitti, valkoiselle katolla suojattu holvi.

Ja hiiriäiti touhusi kolon suulla: "Elä kuule! Pyyhi sie tassus, tuot rappaa sissään. Hei, ei lunta tuppaan. Ja lapset jonnoon, kaik aikannaan.    Muist' hyvä mies käytöstavat."


Ja niin jonottivat koko sakki vuoroaan. Kaksi kerrallaan säkin juureen. Nappula säkistä ulos ja pareittain sitä sitten siitä edelleen pyöritellen kukin etsi syömäpaikan. Ja syötyänsä peiton alle nukahti.

Ja likaa ja roskaa, suttua, hiiren kakkaa? — "Elä kuule! Ei tässä tuvassa, hyvä väki. Meillehän on jätetty suur aarre, suorastaan ihime. Tämä on piettävä salassa ihmiseltä, muuten ei onni meitä ennää ensi vuonna suosi", selitti äiti ja säesti täti.

Kului syksy, levisi tieto ja väkeä riitti. Kului talvi, tyhjeni säkki. Kun lähti jäät ja suli lumi, tuli ihmisille mieleen mökki: oli aika ottaa piipulta hattu. Sytyttää tulet, tuulettaa paikat ja asettua taloksi. Viettää lomaa.

HUPSISTA KEIKKAA

"Ah, kuinka ihanaa. Linnut laulaa ja tupakin on puhdas. Ei ole tainnut tänä vuonna hiiriäkään olla, ei kakan kakkaa", huokaa perheen äiti.

Puretaan siinä sitten autosta lasti: ruokaa monta laatikkoa, vaatteita, lakanoita, lamppuöljyä, kirjoja, sukkalankaa ja saappaita. Kaikkea tuotiin paitsi Lillan muonaa. Sitä kun jäi viime kesästä kokonainen säkki.

"Siirränkin sitä sivummalle, että mahtuu perunakori tuohon alle", sanoo
perheen äiti, tarttuu painavaan säkkiin, nostaa ponnistaen monen monta kiloa koiran ruokaa - ja hups! Kaatua kupsahtaa taaksepäin, putoa istualleen. "Tämähän on IHAN TYHJÄ TÄYSI SÄKKI!"