Ihminen työnsi kolallaan
pukkasi innolla syrjään pehmeää lunta

Vaikka hiki tuli takin alle, oli mieli viereä        
- vihdoin lunta.

Vaan ei ollut ihminen ainoa iloissaan.
Nautti luonto uudesta turkistaan
ja sen kansa leikkiä  löi.

Oli kauan ollut maa ilman peittoa,
harmaat ruohonkorret tuulessa soutaen,
valkoturkkiset otukset ilman piilopaikkaa.

Mutta nyt pehmeä vaippa kattoi kaiken.
Hiirilapset kirmasivat hankikäytävissään ja
jänön turkki katosi hangen helmaan.

Oli vihdoin oikea talvi
        ainakin tänään.

Nyt oli hiirilapsilla hauskaa. Monta kuukautta maa oli ollut mustana ja vettä oli satanut lähes päivittäin. Välillä oli toki ollut pakkastakin, mutta lunta ei sen seuraksi ollut saatu. Ei ennen kuin eilen.

Ihanaa. Valkoinen paksu peitto kattoi nyt maan ja peitti puitten oksat. Aamusta taivas oli lähes kirkas ja keltaisten ja vaaleanpunaisten pilvien lomasta pilkisti pitkästä aikaa kirkas vaaleansininen taivas. Aurinko oli toki haaleampi kuin kesällä, mutta se valaisi kirkkaasti jokaisen maahan ja puille asettuneen lumihiutaleen. Aivan kuin olisi tullut kevät vaikka olimme juuri saaneet kauan odotetun talven.

Lumipeitteen alla kävi kuhina. Hiirilapset punkivat iloisesti läpi pehmeän lumen ja pian olikin hangen alle muodostunut risteävien käytävien labyrintti. Aurinko valo loisti peitteen läpi ja valaisi käytävät kirkkaasti. Vertti sisaruksineen ravasi  lumessa ensimmäistä kertaa elämässään.

"Tämä nyt sitten varmaan on se talvi. Ukki-hiiri puhui monta viikkoa talven kylmästä kurimuksesta, mutta eihän tämä mikään kurimus ole vaan valkoinen valo", se tuumasi ja teki taas uuden sivukäytävän aina vain kasvavaan verkostoon.